Lasten leikkiä

Syväluen parhaillaan Stakesin Varhaiskasvatussuunnitelman perusteita (2005) eli tuttavallisesti Vasua, joka on tentittävänä eräällä varhaiskasvatuksen kurssilla, jonne olen menossa.

Leikkiminen on asiakirjan mukaan yksi lapselle ominainen tapa toimia. Leikkimistä käsittelevässä osassa yllätyin hieman ”kasvattajayhteisön” roolin muotoiluista (s. 21):

”Tyydytystä tuova leikki on usein riippuvainen kasvattajien toiminnasta. Lasten
leikin tukeminen vaatii huolellista havainnointia ja kykyä eritellä
leikkitilanteita.”

Jotenkin olen itse lähtenyt siitä olettamuksesta, että lapset rakentavat yhdessä tai yksi lapsi yksin leikkiä eikä aikuisella tarvitse välttämättä olla leikin syntymisessä mitään osaa. Mitä ilmeisimmin asiakirjan ”kasvattajyhteisö” myös viittaa ainoastaan ammattikasvattajiin, ei vanhempiin ja muihin kodin kasvattajayhteisön jäseniin. Itse haluaisin lukea tätä niin kuin muitakin varhaiskasvatusta käsitteleviä kirjoituksia niin, että samoja periaatteita voidaan soveltaa sekä kotona että yhteiskunnan järjestämän varhaiskasvatuksen piirissä. En pidä rivien väliin mielestäni piilotetusta asenteesta, että vanhemmat ovat ”vain” vanhempia, kun taas ammattikasvattajat kasvattavat ”oikeasti”.

”Sensitiiviset ja sitoutuneet kasvattajat tunnistavat lasten sanallisia ja
sanattomia aloitteita ja aikomuksia ja vastaavat niihin.”

Edelleen haluan lukea tämän myös niin, että väittämää voidaan soveltaa kotonakin. Kotiympyröissä ongelma ei yleensä ole, ettei aloitteita tunnistettaisi eikä se, etteikö niihin haluttaisi vastata, vaan se, ettei ole aikaa vastata tai se ei ole edes tarkoituksenmukaista. Ensisijaisesti lapsen pitäisi oppia leikkimään yksin ja muiden kanssa eli työllistämään itse itsensä, löytämään mielenkiinnon kohteita lähiympäristöstään ja kehittämään itsenäisesti harrastustaan. Jos ei välillä hieman pitkästy ja joudu käyttämään luovuuttaan, vaan saa aina viihdytystä, johon tarvitsee vain osallistua, ei ehkä opikaan saamaan elämästä irti kovin paljoa.

Vasussa kirjoitetaan vielä siitä, miten eri ikäkausina kasvattajan rooli leikissä muuttuu leikkiin osallistujasta havainnoijaksi. Tämän kyllä tunnen: vauvaa ja taaperoa pitää viihdyttää hartiavoimin – oi niitä onnellisia, jotka saavat niitä sellaisia vauvoja, jotka viihtyvät sylissä köllöttelemässä tai lattialla helistintä tuijottelemassa – leikki-ikäinen viihtyy jo hetken yksinkin. Leikkivän lapsen havainnointi onkin mielipuuhaani, mutta edelleen kiristelen hampaitani, kun en osaa, en jaksa, en viitsi sitä varsinaista uppoutuvaa leikkimistä.

”Kasvattajat tutustuvat myös siihen todellisuuteen, jota lasten leikit
heijastavat.”

”Kaikki, mikä näkyy leikissä, on lapselle merkityksellistä.”

Muutaman vuoden ikäinen ei osaa vielä eritellä tunteitaan – paitsi toisinaan yllättää ”aikuismaisuudellaan” – mutta leikki paljastaa paljon lapsen iloista, suruista, peloista, käsitteiden ymmärtämisestä ja (opituista) asenteista. On ihana kuunnella leikkiä, jossa lego-ukot pyytävät toisiltaan kohteliaasti asioita – mutta pitäähän niitä räyhätaitojakin leikissä harjoittaa, joten kieltäydyn syyllistymästä siitä, että sitä räyhäämistäkin leikeissä kuuluu.