Suukkosaldo

Nykyään on suukkoja saadakseen turvauduttava järeisiin konsteihin.

Olen tehnyt Eetun kanssa sopimuksen, jonka mukaan minulle kuuluu kaksi suukkoa päivässä. Yleensä saan ne iltapäivällä kun poika tulee iltapäiväkerhosta ja tapaamme. Yksi suukko kummallekin poskelle - se hetki on yksi päivän kohokohtia.

Joskus säästän suukkoja pahan päivän varalle.

Kun olin vajaan viikon työmatkalla, Eetu laski että sillä aikaa suukkoja kertyy varastoon 13 (näistä yksi taisi olla tilille jo kerrytetty pahan päivän varasuukko). En sanonut, etten olisi edellyttänyt suukkoja tältä ajalta, olin vain salaa tyytyväinen pojan osoittamasta velvollisuudentunnosta.

Kuulostaako ryppyotsaiselta? No ei se ole sitä, vaan ennemminkin hauska leikki, jossa minä osoitan pojalleni arvostavani häntä ja häneltä tulevia hellyydenosoituksia siinä määrin, että olen valmis taistelemaan niistä. Ja hän saa mahdollisuuden suukotella äitiään (mikä ei varmaan ihan valtavan vastenmielistä loppujen lopuksi ole) menettämättä ison pojan kasvojaan.

Tänään sain ihan vapaaehtoisesti extrasuukon! Sen vaikutus suukkosaldooni on vielä selvittämättä.

Ensin oli karaoke-DVD:t, sitten Playstationin Singstar ja nyt iPod Touch, johon saa ladatuksi laulujen sanat ja ne näkyvät ruudussa sitä mukaa kun kappale etenee. Kätevää, jos seurue ei muista tai ymmärrä mitä piisissä sanotaan tai jos kuuntelija muusta syystä haluaa laulaa mukana.

Erityisen kätevää lapselle, joka osaa lukea mutta vielä aika hitaasti ja nopeutta pitäisi harjotella. Kipaletta laulaessa on pysyttävä tahdissa. Ja lukuharjoitus tulee ihan huomaamatta.

Välitilinpäätös

Ajattelin alkaa hyödyntää tätä blogia taas.

Lueskelin eilen koko blogin läpi, ja katselin kuin etäältä sitä ihmistä joka kirjoitti tänne vuosina 2004-2007. Toisaalta ajattelin häntä lämmöllä, toisaalta taas ihmettelen sen ahdistuksen määrää, joka kirjoituksista huokuu. Nyt on onneksi "lääkitys kohdallaan".

Näin jälkikäteen katsottuna tämän blogin parasta antia tähän asti ovat kuvaukset lapsestani eri aikoina. Nyt tuntuisi olevan tarvetta säilöä tällaisia muistoja taas. Harmittaa, että pari vuotta on jäänyt väliin, varsinkin kun on kyseessä meidän ainokainen ja mitä ilmeisimmin ainokaiseksi jääkin.

Poika on nyt koululainen, ekaluokkalainen. Lukee, kirjoittaa, laskee, soittelee puhelimella, pelaa pleikalla ja tietokoneella, pelaa jääkiekkoa ja jalkapalloa ja niin edelleen muutenkin kaikenlaisia asioita, joita 7-vuotiaat kai yleensäkin tekevät. Onneksi myös kömpii öisin edelleen toisinaan meidän viereen, antaa halin ja pusun iltapäiväkerhosta tullessaan ja purskahtaa itkuun vastoinkäymisten edessä. Vielä saan kappaleen verran elämää nauttia "pienestä pojasta".