maanantaina, marraskuuta 29, 2004

Logistiset painajaiset

Mieheni on keksinyt minulle ja pojalle uuden kollektiivilempinimen: logistiset painajaiset. Olemme sitä mitä suurimmassa määrin - yksittäinkin kamalia, mutta yhdessä vallan mahdottomia.

Otetaan lauantaiaamupäivä, jolloin perheen on määrä lähteä kaupungille jouluostoksille. Vaimon (se olen minä) aamuvalmistautumisaikamäärä on ollut vakio jo teinivuosista. Se on Asioita, Joita Ei Voi Muuttaa. Ensin heräillään, sitten voivotellaan, kun ollaan herätty niin myöhään. Juodaan teetä, syödään leipää, luetaan Hesaria. Tukkaa ensin kastellaan, sitten kuivatellaan, meikkiä laitetaan jne. jne.

Poika on tässä vaiheessa suhteellisen hallittava - kuten tavallaan vaimokin: olipa aikataulu mikä hyvänsä, esteettisten ja ravitsemuksellisten toimenpiteiden kesto on sama. Pojan saa pysymään paikallaan esimerkiksi viikon takaisella Tomi-traktori-videolla, jonka järkevä isä on nauhoittanut juuri tällaisia hetkiä varten.

Kun lähdön aika koittaa, koko perhe vuodattaa pakolliset kyyneleet pukemistaiston vuoksi. Miten se voi olla niin vaikeaa? Sen jälkeen seuraa soudataan ja huovataan -tanssi, jonka aikana ollaan lähdössä ulos ovesta, mutta hypähdellään oven suussa vielä edestakaisin: Tuliko kauppakassit? Mä luulin, että sulla oli ne. Onkssulla ostoslistat? On. Avaimet? On. Hissi tuli jo. *perhe menee hissille* Hetkinen. Mä unohdin mitata ne tuolit, että paljonko sitä päällystyskangasta tarvitaan. *perhe menee takaisin kotiin ja mittaa tuoleja; havaitaan pojan tarve päästä potalle* ---

Kaupungilla vaimo ja poika käyttäytyvät samaan tapaan. Kumpikin tekee nopeita, ennalta arvaamattomia syöksyjä kohti mielenkiintoisia kohteita. Poika on periaatteessa hallittavissa, jos hänet kahlitsee rattaisiin ja tarjoilee hänelle ajoittain pillimehua ja suklaata. Myös vaimo kannattaa pitää kylläisenä, koska alhainen verensokeri tekee tunnelmasta hyvin nopeasti epämiellyttävän kaikille. Lisäksi kannattaa säädellä lämpötilaa (vähennä vaatteita sisätiloissa, lisää ulkona), kantamusten määrää ja virikkeiden frekvenssiä.

Järkevä mies suunnittelee reitit etukäteen ja antaa juuri ja juuri riittävästi informaatiota tulevasta. Jos informaatiota on liikaa, kasvavat valinnanmahdollisuudet, jolloin vaimo alkaa kyseenalaistaa jo tehtyjä ratkaisuja. Jos informaatiota on liian vähän, vaimolle tulee tunne, ettei hänellä ole vaikutusmahdollisuuksia. Vaimon täytyy olla siinä uskossa, että juuri hän päättää, minne ollaan milloinkin menossa ja millä tavoitteella.

perjantaina, marraskuuta 26, 2004

Päivän sitaatti

Katkelma Kaisan päiväkirjamerkinnästä:

"Feminiiniseksi viritetty viehättävä nainen ei oikeastaan edusta sukupuolta (gender) ollenkaan, eikä siksi ole vaarallinen. Hän edustaa sukupuolisuutta (sex). Yleinen näkemys naisellisesta naisesta sallii tavallisuuden ja tietyn huolettoman maanläheisen asenteen. Se ei edellytä pornahtavaa nänniesittelyä, mutta naisellisen naisen rooli jää kovin kapeaksi. Se edellyttää naiselta sellaista sovinnaisuutta ja huomaattomuutta, että naisellinen nainen ei tule huomatuksi sukupuolena, vaan sukupuolisena. Naisellisen naisen odotetaan olevan tietyllä tavalla vastaanottavainen juuri tämän sukupuolisuutensa takia."

Olen ihan samaa mieltä.

torstaina, marraskuuta 25, 2004

Uhmaikämyytti

Olen tullut siihen tulokseen, että niin kutsuttu uhmaikä on oikeastaan vanhempien läpikäymä vaihe, jossa opetellaan elämään sen tosiasian kanssa, että perheessä on yksi omalla tahdolla varustettu ihminen lisää, vaikkakin pieni ja epärationaalinen ihminen.

Tällä oivalluksella on seuraavat positiiviset implikaatiot:
  1. Lasta ei pidetä ongelmien aiheuttajana.
  2. Ei eletä harhaluulossa, että jotain muutosta lapsen käytöksessä tulisi tapahtumaan.
  3. Vanhemmilla on pakon sanelema mahdollisuus kasvaa ihmisenä ja he voivat kääntää selviytymisen omaksi voitokseen (ei siis ole kyse kehityspsykologisesta välttämättömyydestä).

Kykenen tällaiseen perusoptimistiseen ajatteluun, koska olen pari päivää uskonut, että pojan uhmäikä (jota ei siis ole) on väistymässä. Parin päivän välissä olevana aikana uskoin, että ei sittenkään. Sitten päätin, että kyllä kuitenkin. Ei ehkä kuitenkaan. Juupas. Eipäs.

Tänä aamuna hampaita pestessä totesin (hampaita pestessäni saan terävimmät oivallukseni), että on paljon helpompaa, jos en kiinnitä koko asiaan mitään huomiota, vaan elän hetken kerrallaan. Yhtenä aamuna pukeminen on niin järkyttävä taistelu, että vielä hississäkin poika tirskauttelee kyyneleitä, isä ja äiti nieleskelevät kyyneleitä ja työmatkalla tehdään haudanvakavaa analyysia aiheesta "Mikä meni väärin?". Toisena aamuna lähtö on helpompi. Jos helppona aamuna teen päätelmän, että uhmaikä alkaa helpottaa, petyn vaikeana aamuna karvaasti.

Jos taas lähden siitä olettamuksesta, että poikani on niitä energisiä, ihailtavia tarmonpesiä, joille voi ennustaa laajaa kaveripiiriä ja menestystä työelämässä ja että minun tehtäväni on tukea häntä kasvussa kohti tuota loistavaa tulevaisuutta, siirrän vastuun aamun onnistumisesta omille ja mieheni hartioille. Itse asiassa aamun kulkua ei edes tarvitse arvottaa, koska aamut nyt vain sattuvat joskus olemaan mukavia ja joskus kurjia. Niinhän minun aamuni olivat ennen lapsen saamistakin, eihän tämä nyt mitään uutta ole.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, on suorastaan julmaa sälyttää vastuu aamun onnistumisesta pikkuiselle. Jos en minäkään sellaisiin urotöihin kykene, miten sitten hän, joka vasta aloittelee taivaltaan tässä karussa pettymysten maailmassa!

Tarvitsen vain hitusen motivaatiota siihen ihmisenä kasvamisosuuteen...


keskiviikkona, marraskuuta 24, 2004

"Peerless wireless experience"

Olin kuuntelemassa firman parin ison pomon presentaatioita. Yöllä olin herännyt pariinkin otteeseen, kun poika nukkui levottomasti: 02.30 tarjoilin maitoa ja toisen kerran klo 06.00. Pomo-talk olisi muutenkin melkoinen kompastuskivi, mutta nyt aivot olivat kertakaikkisen tahmeat: yksikään tuotenimi ei soittanut kelloa, töpsähdin jo siinä, kun olisi pitänyt englanninkielisestä puheesta avata minulle tuntemattomia lyhenteitä (puhumattakaan, että olisin todellisuudessa tuntenut kyseisen tuotteen merkityksen markkinoilla).

Koska en jaksanut kiinnostua aiheesta ja koko asiayhteys tympi ja vieläpä miekkonen vieressäni nakutti väsymättä Communicaattoriinsa muistiinpanoja niin että ärsyynnyin olosuhteisiin nähden normaalia enemmän, päätin tarkastella vain tuota pompöösiä business-tilannetta.

Miten minä olen tähän päätynyt? Joskus aikoinaan pelkästään sana "tuotekehitys" sai minut värisemään sisäisesti ja vieläkin - tunnustan - olen ylpeä siitä, että työpaikka henkii ainakin ajoittain viestiä, että "me teemme täällä jotain Tärkeää". Olemme lojaaleja, innostuneita, "kommittoituneita". Pystymme päästelemään naama peruslukemilla suustamme sellaisia kielikukkasia kuin "non-performance" ja "peerless wireless experience". (Yritäpä kääntää, niin kuulostaa vielä hassummalta: "epäsuoriutuminen" & "vertaansavailla oleva langaton kokemus". Yyh.)

Nykyään olen tunnustanut ensin itselleni salaa, sitten muille avoimesti, ettei teknologia sinänsä eivätkä ainakaan digitaaliset tai muut automaagiset yksityiskohdat jaksa minua kiinnostaa. Yritän sinnitellä vuosi vuodelta silmälaput silmillä, näen oikein vaivaa, etten tuntisi firman portfoliota - kas, kun minun työssäni sen tunteminen ei ole merkityksellistä, teknologiafirmassa voi tehdä mielekästä akateemista työtä olematta insinööri! Siitä on varmaan jo kolme vuotta, kun tein päätöksen, että tuoteperehdytyksiin en enää mene. Sen jälkeen olen tiputtanut myös asiakastietoussessiot, tuloksenjulkistamiset sekä työntekijäkyselyiden tulosten esittelyt.

Tämänpäiväisen esityksen agendan tulkitsin mitä ilmeisimmin väärin. Tai sitten tämäntyyppisiä sessioita ei kategorisesti ole tarkoitettu pienten lasten äideille. Moni pienen lapsen isä oli kuitenkin paikalla - ne ovat juuri niitä Communicaattoria nakuttavia...

tiistaina, marraskuuta 23, 2004

Blogiaddiktio ja blogistressi

Melkein vierotuin keskustelupalstoista, mutta jouduin klassisesti ojasta allikkoon: sain blogiaddiktion ja blogistressin.

Blogiaddiktio = Pakko seurata tiettyjä blogeja ja niiden kommentointia. Samaa sukua palsta-addiktion kanssa.

Blogistressi = Ei kehtaa kirjoittaa omaa blogia, kun muut kirjoittaa niin hyvin. Tällainen ongelma ei ole mulle tuttu palstoilta, oikeastaan melkein päinvastainen.

Tässä muutama blogi, joita seuraan tai voisin kuvitella seuraavani:

Yhteiskuntakriittinen feministi: Hyvän ystäväni Kaisan sanan säilä viuhuu, kun sitä vähiten odottaisi. Olen joko tynnyrissä kasvanut tai sitten Feministillä on "aikuisten oikeesti" huomiokykyisiä näkemyksiä - voisko olla joku meille kummallekin armollinen välivaihtoehto vielä? Ja minä kun luulin, että olin sofistikoitunut ja sopivasti anarkistinen, kun tiesin sellaisen sanan kuin "äitimyytti"! Miten väärässä sitä voi ihminen olla.

Äitiharjoittelijan elämästä: Äitiharjoittelijan elämä kuulostaa vähän samalta kuin minun jokin aika sitten, mutta hän taitaa tehdä sen perusteella eri päätelmät. Osa teksteistä on sopivaa kamaa julkaistavaksi esseekokoelmana. Kuumaa kamaa äitienpäivälahjakirjamarkkinoilla.

Tarinoita harmaan puun kylästä: Täällä eletään päiväkirjaelämää, johon vasta toivotaan lasta.

Tiina Kaarelan päiväkirja: En ole seurannut vielä, mutta elämä vaikuttaa hektiseltä. Naisella on poliittisia ja yhteiskunnallisia ambitioita - voiko sellaisen ihmisen päiväkirja possibly olla huono?!?

Odotan myös, että Kaliforniassa asuva toimittajaystäväni aloittaisi päiväkirjansa. On tässä jokin sosiaalipornahtava ulottuvuuskin, mutta kauniisti ajatellen olisi vain kiva tietää, mitä kenellekin kuuluu.

perjantaina, marraskuuta 19, 2004

"Olipa päivä"

Millä mielellä heräsit?
Kysymys on johdatteleva, kuulostaa siltä kuin monella eri mielellä voisi herätä. Minulle herääminen on aina vastenmielistä. Pitkään mietin miksi ja nyt tiedän vastauksen: se sattuu. En osaa yksilöidä, mihin koskee, mutta herääminen tuntuu kipuna yhtä kaikki.

Herään siis aina suhteellisen epämiellyttävään tunteeseen olipa arki tai viikonloppu. Päivän alku punnitaan vasta myöhemmässä vaiheessa, esimerkiksi silloin, kun uhmaikäistä puetaan tai silloin, kun läväytän töissä ruudulle ensimmäiset työ-mailit tai vaihtoehtoisesti palstakuulumiset. Saako tänään lukea puskajussien törkyviestejä vai tylsistyneen kotiäidin viimeisimmät itsestäänselvyydet? Vai voisiko olla niin onnellisesti, että inboxissa on muutama parahultaisen helppo ja palkitseva asiantuntemustani imarteleva kysymys ja palstoilla kihisee vilkas, älyllisesti stimuloiva keskustelu?

Kuka tai mikä pysäytti sinut?
Kasvatusasiat pysäyttivät, mitkäpä muut! Annan pojan pesulla käynnin päätteeksi tutkia isänsä peilikaapin tavaroita. Yleensä seisoskelemme siinä pitkäänkin, mutta tänään päättelin (tuttuun tapaani), että Minä Määrään Täällä ja Minä En Jaksa Nyt Seisoskella enkä antanut pojan käydä läpi kuin alahyllyt. Metelihän siitä syntyi. Pieni mies nousi barrikadeille saavutettujen etujen menettämisen vuoksi.

Olin aiemmin päivällä miettinyt myös TCS- (Taking Children Seriously) kasvatusmetodia ja totesin mielessäni, ettei minulla ole mitään syytä polkea lapseni oikeuksia sen enempää kuin aikuistenkaan. TCS sinänsä on minusta lähinnä vaarallinen, mutta voin kai nöyrtyä ottamaan onkeeni joitakin siihen kuuluvia ajatuksia. Ei lapsenkaan etuja ja oikeuksia saa poistaa mielivaltaisesti. Käytän äidin valta-asemaani ihan väärin, jos huseeraan kotona kuin joku diktaattori.

Mistä puhuitte lounasaikaan?
Tämäkin kysymys olettaa jo paljon. Esinnäkin oletetaan, että ihmiset syövät lounasta ja toisekseen, että he syövät sitä yhdessä muiden kanssa. Syökö perusihminen lounaan kera kavereiden?

Minulla on eväät, jotka mutustan joko tylsässä puhelinpalaverissa (siis sellaisessa, jossa minulta ei todennäköisesti kysytä mitään ja voin konferenssipuhelin mykistettynä rauhassa pupeltaa sämpylää) tai pikaisesti ruudun ääressä samalla webissä surffaillen.

Itse asiassa nimenomaan vältän keskustelua lounasaikaan, minusta se on ajanhukkaa. Tauot, joita töissä pidän, ovat niitä harvoja hetkiä minun kommunikaatiokylläisessä elämässäni, jolloin minun ei tarvitse olla kenellekään hyödyksi eikä osallisena kenenkään ongelmissa. Uppoudun siis itseeni ja vastaus on: en mistään.

Minkä asian olisit muuttanut?
Perfektionisti vastaa: Olisin halunnut saada enemmän aikaan sekä työ- että kotirintamalla. Minua vaivaa "pitäisi"-syndrooma, ikinä en ole suorittanut niin paljon, että sisäinen orjapiiskuri-Kookos olisi tyytyväinen. Töissä ponnistelin minkä ponnistelin, mutta silti kaiken olisi voinut tehdä paremmin, nopeammin, täydemmin. Kotona siivosin ja leikin lapsen kanssa, mutta en järjestellyt makuuhuoneessa lojuvia vaatteita enkä leikkinyt kovin paljon. Kunpa olisin järjestellyt ja leikkinyt!

Mitä teit illalla?
Siinä vaiheessa, kun poika kyykisteli potalla, minä tyttö laitoin laptopin pömisemään. Kun isä pisti poikansa nukkumaan, minä hipsin koneelle ja korkkasin siiderin. Kirjoitin luottamushenkilöhakemuksen. Sitten vajosin sohvaan ja katsoimme miehen kanssa pätkän Leijonakuningas-elokuvaa, joka oli kiva, mutta aiheutti minulle levottomat jalat. Keskustelimme miehen kanssa siitä, miten lapsetkaan eivät voi sietää tinkimistä saavutetuista eduista.

Mistä olit onnellinen?
Olin onnellinen pojastani. Töissä oli jokin kurja hetki ja mietin, mikä on minun "onnellinen ajatukseni" (vrt. Peter Pan). Päädyin katselemaan koneellani olevia pojan kuvia ja lopuksi hihittelin sille hassulle ja niin rakkaalle pienelle naamalle, joka kuvista katsoi. En muistanut läheskään kaikkia kuvia. Esimerkiksi kuva, jossa pojalla on hassu pipo ja punainen jenkkihuivi ei muistunut mieleeni eikä minulla ole aavistustakaan missä tilanteessa se on otettu. Sen voisi teettää paperikuvaksikin.

Anna päivälle arvosana 4-10.
Tämä ei ollut ollenkaan hullumpi päivä. Riitelin töissä erään kollegan kanssa, mutta sekin oli täyttä asiaa, joten se ei mielestäni huononna päivän arvosanaa. Mitään erityisiä nosteita ei päivän aikana tullut vastaan, joten annnan arvosanaksi 8.

Keksi päivällä motto, mietelause.
Saavutetuista eduista ei tingitä, sanoi Keke.


Uusi Kodin Kuvalehti - pian blogissa

Kodin Kuvalehdessä on aina viimeisellä sivulla sellainen palsta, jossa joku julkkis tai pseudo-julkkis kertoo päivästään. Kysymykset ovat jokaiselle samat, sellaisia kuin: "Mistä juttelit lounasaikaan?" tai: "Minkä arvosanan annat päivällesi?" tai: "Mikä pysäytti?"

Hesarissa (vai olisikohan ollut Kuukausiliitteessä) joku toimittaja toi julki ärtymystään siitä, kun kaikkien päivät ovat ysin arvoisia, ihmiset kertovat jutelleensa kaikenlaista korkealentoista lounasaikaan eikä kukaan ole masentunut, ei riitele perheen kanssa eikä kohtaa muutenkaan mitään epämiellyttävää. Muistaakseni toimittaja heitti loppuun kysymyksen, että kuka ne kaikki masennuslääkkeet sitten syö.

Tsadaa, Minä aion vastata noihin kysymyksiin blogissa piakkoin ja kertoa Millaista Elämä Oikeasti On.

torstaina, marraskuuta 18, 2004

Ennen kuin synnyit

Ennen kuin synnyit, ajattelin:
Kunhan ponnistan sinut kohdusta ulos,
saan katsoa sinua silmiin,
ihomme koskettavat.

Kun synnyit, olit uupumuksesta harmaa.
Imukuppisyntymä otti voimille.
Menit heti kaappiin lämmittelemään.
Minä jäin ommeltavaksi.
Isäsi katsoi sinua silmiin ensimmäisenä.

Ennen kuin synnyit, ajattelin:
Kun tulemme kotiin, istumme koko perhe valoisassa olohuoneessa.
Me kolme, ei kiire minnekään.

Kun saavuimme, minun oli juostava vessaan.
Sinulla oli kiljuva nälkä.

Istumaan en kyennyt kahteen viikkoon.

keskiviikkona, marraskuuta 17, 2004

Runous on kirjallisuuden bonsai-puu

Täällä on tänään oikein todella kylmä. Ei voi kuin ihmetellä, miten talvi tulee joka ikinen vuosi niin yllättäen. Mulla oli jälleen asiaankuuluvaa muutosvastarintaa: kesän jälkeen en haluaisi siirtyä syksyyn, enkä syksyn jälkeen talveen. Säällä ei oikeasti ole mun elämässä mitään merkitystä. Ihan turha aihe. Miksi mä siitä nyt tässä jauhan.


---

Poika arvostaa sitä kun perhe on yhdessä lähekkäin. Aamulla se kökötti vastaheränneen tokkuraisena isänsä sylissä. Halasin koko pakettia, poikaa ja isää. Poika sanoi: "Ollaan kaikki."

---

Hesari palkitsi eilen kirjallisuuspalkinnollaan esikoiskirjailijan. Voittaja oli runoilija (ainoa lyhyellä listalla), 29-vuotias (siis melko nuori) nainen. Voiko enempää marginaalissa olla?!? Puuttuu vielä, että hän olisi yksinhuoltajalesbo.

Joka tapauksessa itse iloitsen aina nuorten naisten menestyksestä, vaikka olen samaan aikaan Neiti Kademieli.

Runoilun menestyksestäkin iloitsen. Eräs arvostamani henkilö, jota pidän hyvänä ystävänäni, sanoi kerran ettei ymmärrä runomuotoista ilmaisua: "Jos on jotain sanottavaa, miksei sitä voi sanoa normaalisti." Ymmärrän näkökulman, mutta silti minusta runoissa on jokin pointti, mitä ei proosaan saa. Runo on kirjallisuutta miniatyyrikoossa. Siitä on riisuttu pois kaikki ylimääräinen, se on pientä, kompaktia, tiivistä. Runous on kirjallisuuden bonsai-puu.

On myös runsaita runoja. Monisanaisia runoja. Runoja, jotka muistuttavat proosaa. Joskus runo on runo vain koska joku sanoo, että tämä on runo. Se voisi olla myös novelli tai essee, jos muuttaisi vähän rivinvälejä.

maanantaina, marraskuuta 15, 2004

Millainen on hyvä lapsi?

Olen hivenen perfektionisti, myönnän sen. Kasvatustehtävääkin hoidan varmaan keskimääräistä ryppyotsaisemmin. Kasvatuskirjallisuuden perusteella on muotoutunut kuva siitä, millaisessa perheessä kasvaa hyviä lapsia. Mekin haluamme ”hyvin kasvatetun lapsen”, kukapa ei haluaisi.

Mutta millainen on hyvä lapsi? Mikä on se kasvatusihanne, johon minä ja muut pyrimme? Harvassa opuksessa lausutaan ääneen, millainen on se ”tuote”, joka putken päästä tupsahtaa, kun tiettyä linjaa noudatetaan. Tottahan toki tiedän, ettei asia ole näin suoraviivainen. Mikään kasvatusmetodi ei takaa, että lapsesta muotoutuu juuri toivotun kaltainen – mikä onni! En edes haluaisi, että elämämme kulkisi ennalta määrättyä polkua. Silti kasvatuksen käsite jo sellaisenaan pitää sisällään olettamuksen, että on hyviä ja vähemmän hyviä tapoja elää elämää lapsen kanssa.

Liisa Keltikangas-Järvisen monella tapaa ansiokas Temperamentti-kirja sisältää myös pohdintaa erityisesti länsimaissa suosituista luonteenpiirteistä. Temperamentin ominaisuuksien top teniin Suomessa kuuluvat sosiaalisuus, iloisuus, vilkkaus (tietyissä rajoissa) ja keskittymiskyky. Onneksi Suomessa, toisin kuin Amerikassa, suvaitaan (tietyissä rajoissa) myös ujoutta, syrjäänvetäytyväisyyttä ja pessimismiä.

Keltikangas-Järvisen kirjaa voi pitää ujojen ihmisten puolustuspuheena, mutta minusta senkin rivien välistä kuultaa halu auttaa vanhempia ”selviytymään” siitä järkytyksestä, ettei oma lapsi vastaakaan kulttuurimme luomaa ihanneihmisen kuvaa. Eikö ujoille ja alakuloisille pessimisteille voisi antaa kertakaikkiaan lupaa olla sellaisia kuin ovat? Olipa synnynnäisten luonteenpiirteiden, ympäristön ja kasvatuksen vaikutus ihmisen elämässä mikä hyvänsä, eikö ainakin kasvatuksen voisi vapauttaa vaatimuksesta tuottaa eloisia, sosiaalisia hymyhuulia?

Pohdin, millainen minun kasvatusihanteeni sitten olisi. Jos saisin määrätä, millainen lapseni olisi vaikkapa 15-vuotiaana, siis 13 vuoden päästä? Ajauduin hulluihin kehäpäätelmiin.

Toivoisin, että lapseni olisi onnellinen – mutta mitä kenellekin on onni? Onnen määritelmä voisi olla vaikka se, että tietää, mistä pitää ja mitä haluaa elämällään tehdä ja että kykenee myös toteuttamaan sen. Mutta entä jos lapseni ei tietäisi eikä osaisi toteuttaa haluamaansa, olisinko silloin epäonnistunut kasvatustehtävässä? Epävarma, itseään etsivä jokapaikanhöyläkin on arvokas lapsi.

Voisiko hyvä kasvatus sitten olla vain ulkonaista sulavuutta? Jos lapseni osaa käyttäytyä kauniisti tilanteessa kuin tilanteessa ja kulkea keskitietä ketään loukkaamatta, on hän varmasti monen mielestä hyvin kasvatettu. Pieni sinnikäs radikaali sisälläni pistää tässä kohdin vastaan: parempi löytää oma tiensä ja aiheuttaa vähän paheksuntaakin kuin elää elämänsä naapuria mielistellen.

Ainoa, mikä loppujen lopuksi jää saldoksi kasvatusihannepohdiskelustani on, ettei pidemmällä tähtäimellä sillä tai tällä metodilla ole mitään merkitystä, vain nykyhetkellä ja sillä, millaista elämä perheessämme on hetkestä toiseen. Lapsen elämän pitäisi olla keskimäärin onnellista juuri nyt. Arvoni äitinä ja kasvattajana mitataan silloin kun olen kaikkein valmistumattomimmillani kasvattamaan.

Tervehdys universumi!

Tämä on Kookoksen blogi.

Tähän pitäisi sanoa jotain Suurta, jälkipolville muistettavaksi.

Tänään satoi täällä lumen, joka saattaisi jäädä koko talveksi.

Kookos