keskiviikkona, kesäkuuta 29, 2005

Ihmeiden kauppareissu

Huh. Tiedoksi ystävilleni, jotka ehkä ehtivät jo huolestua, että eilinen ahdistus helpottikin yllättävän pikaisesti, ja tänään elomme on ollut taas harmonista.

Kauppareissulla ihailin poikani kykyä riemastua, ihastua, hämmästyä, ilahtua ja näyttää tunteensa valloittavalla tavalla. Jokaista koiraa tervehditään (tosin kera äidin varoitusten: ”Anna kulta hauvojen lenkkeillä rauhassa”), jokainen kaivinkone tarkastetaan, jokaista ruohonleikkuria seuraillaan.

Vastapäisen talon remontti, jonka kohdetta emme tiedä, mutta joka on tuonut katse-etäisyydelle runsaasti remonttivälineistöä, nostureita, lavoja ja ronskeja työmiehiä, kiinnostaa poikaani siinä määrin, että tänään kaksitoistatuumaisen alle meinasi jäädä mummo kera kävelysauvojensa. Poika käsittelee pyöräänsä todella hienosti, mutta vielä opeteltavaa riittää ympäristön havainnoinnissa.

Matkalla kauppaan kaivetaan myös maata ja tänään saimme hetken verran ihailla kaivinkonetta toiminnassa. Bonuksena kaivuri oli paikallaan vielä paluumatkallakin. "Ooooo, on te kaivuli tiellä vielä! Kato äiti! Kaivuli on vielä tiellä! Minä huomatin!" Voi sitä huutomerkkien määrää.

Kaupasta ostettiin saippuakuplapurkki. Olemme ostaneet niitä monta monta monta ja jokaikinen kerta poika ehtii puhallella vain muutaman kuplan ja sitten purkista lorahtavat nesteet maahan. Tällä kertaa olin fiksumpi, pidin purkin omassa kädessäni ja annoin pojan kastella kuplatikkuansa siinä. Fiksu toden totta - aina siihen hetkeen saakka kunnes jostain mystisestä syystä annoin purkin hänen käteensä hetkeksi. Poika kumartui katsomaan kuplaa maassa ja – loiskis! Se niistä kuplista taas.

Kuplista ehtivät saada meidän lisäksemme hupia monet ohikulkijat, joita hymyilytti pojan riemu. On yllättävää, kuinka paljon positiivisuutta vauhdikas ja iloinen lapsi kylvää ympärilleen. Hämmästyttävää kyllä, myös kiukkuiset lapset saavat usein hyväntuulista kommentointia osakseen. Ilmeisesti kommentit on tarkoitettu kärsivien vanhempien lohdutukseksi.

Kotimatkalla kohtasimme vielä kaksi ruohonleikkuria. Siis ymmärrättehän varmasti: KAKSI! Yksi leikkuri on hieno juttu, mutta että kaksi – siinä ei meinaa kolmevuotias pysyä housuissaan.

Koska kauppareissumme sujui niin mallikkaasti, palkitsin pojan vielä annoksella pihamaaulkoilua kera hiekkalaatikkolelujen. Oi onnea, oi harmonista eloa!

maanantaina, kesäkuuta 27, 2005

K niin kuin kasvatus, U niin kuin uhma

Olen herättänyt henkiin jo kertaalleen haudatun ajatuksen siitä, että poikamme on ADHD-lapsi. Elämä lapsen kanssa pistää jälleen psyyken koetukselle. Kasvatustaidoilleni voin vain naureskella ivallisesti, kun poika heittelee minua palikoilla tai huitoo tripptrapissa seisten haarukalla ympäriinsä. Uhkailuille hän nauraa, ei kykene kohdistamaan katsetta yhteen pisteeseen, heiluttaa kaikkia jäseniään. Välillä katson häntä pitkään ja ajattelen: ”Tuo lapsi ei ole normaali.”

Toisaalta se voi olla myös yliväsymystä tai liian alhaisen verensokerin vaikutusta. Unille käymisestä käydään jälleen hurjaa vääntöä joka päivä, joka ilta. Lapsi ei myöskään juurikaan syö. Herkut, karkit, jäätelö, pulla ja kahvi uppoaisivat, ”oikeaa ruokaa” Eetu syö korkeintaan viisi lusikallista. Jos tuputtaa, hän yökkää.

En jaksaisi olla huolestunut. Elämässä on niin paljon muutakin vaivaa ja huolta, että kotonaan haluaisi olla kuin turvallisessa pesässä, rauhassa, hiljaa. Toisaalta elämä on hilpeän hauskaa - en jaksaisi tuhlata sitä kuljeskeluun otsa kurtussa. Nyt kun edessä on mitä ilmeisemmin taas vaikea kausi, ajaudun sellaiseen ajatteluun, että meidän elämämme on aina näin vaikeaa, meillä ei koskaan saa olla rauhassa. Tosiasiassa saimmekin jo nauttia idyllisestä äiti-lapsisuhteesta ehkä noin neljä kuukautta. Sehän on jo paljon.

Pakko kai tässä on jotain olla oppinutkin, olen varmasti saavuttamassa jonkun ylevämmän tason vanhempana, ihan pakko on. Jos ei olisi ollut sitä yksivuotiaan uhmakautta, tämä olisi yhtä helvettiä. Nyt kai vaan testataan ne entiset opit, ja onpa vielä opittava pussillinen uusiakin.

Onneksi on sentään perhe-elämän lisäksi muutakin elämässä. En kestäisi, jos perhe olisi ainoani ja kaikkeni. Töissä on kiireistä (niin kiireistä, ettei blogia ehdi kirjoittaa – mutta se onkin toisen jutun aihe) – mutta ihanaa! Olen niin Tärkeä, niin Tarpeellinen, niin Kokenut, niin Arvostettu. Kylven tärkeyden ja tarpeellisuuden paistatuksessa päivästä toiseen. Tiedän kaiken. En jaksa enää peitellä tietojani. Osaston mielestä olen infoarkkitehtienkeli, joka pelastaa heidät tuholta. Olen sopeutunut asemaani vallan mainiosti.

Politiikassa olen kohdannut vasta ensimmäiset tappiot, mutta tuolla ideologisella rintamalla – vaikka onkin tärkeä rintama – eivät tappiot tunnu kohdistuvan minuuteeni. Tai ehkä kohdistuvatkin, mutta koska kaikki muutkin tekevät politiikassa töitä persoonallaan ja saavat kokea samantapaisia tappioita, ei se tunnu niin kipeältä. Hullu suostuu tähän leikkiin, mutta kun sellaiseksi hulluksi on syntynyt, itsensä maalitauluksi asettamisesta tavallaan repii jotain nautintoakin.

Kotielämän taas kuuluisi olla erillistä taistelusta. Kotona ei pitäisi joutua olemaan koko ajan puolustuskannalla. Kotiin pitäisi päästä lepäämään. Meillä ei pääse. Pitäisi iloita tulevasta lomasta. En iloitse, koska töissä on helpompaa, letkeämpää. Miten sitä jaksaa kuukauden tätä kotisirkusta, kun toisinaan alan odottaa töihin pääsemistä jo lauantai-iltana?

Minua revitään moneen suuntaan, mutta en osaisi olla, jos ei revittäisi. ”Sun aivot ei koskaan saa levätä”, sanoi mies. Kaikesta muusta selviänkin, mutta kotini on Armageddon, maailmojen sodan eturintama. Perääntyisin, jos voisin.

sunnuntaina, kesäkuuta 19, 2005

Pieni suuri seikkailu

Mies rakennuksella – mitä tekevät äiti ja poika? Lähtevät pois kotoa kuluttamaan aikaansa muualle. Kaupungille hummaamaan, rakennukselle ukkoja viihdyttämään, puistoon lainailemaan toisten lasten leluja. Ajamaan väärällä bussilla ja myöhästymään toisesta.

Pyrin pojan kanssa aina kulkemaan bussilla – enkä pelkästään vihreästä tiukkapipoisuudestani johtuen vaan siksi, että se on pojan mielestä jännittävää ja minun mielestäni ylivoimaisen kätevä ja edullinen tapa liikkua. Ja jos totta puhutaan, minä, maalaistyttö, pidän myös siitä tunteesta, jonka julkinen liikenne minussa saa heräämään: vapaus, itsenäisyys, maailma avoinna joka suuntaan, vain keltaisten bussinkuvamerkkien täplittämä.

Tänään menimme siis väärään bussiin. Minusta se on hupaisaa, kun menee väärään välineeseen ja joutuu yllättävään pikku seikkailuun. Lisäjännitystä toi se, ettei meillä ollut rattaita mukana. Pian kolmevuotiaani osaa järjestää kaikenlaista yllättävää, ja pahimman tilanteen analyysi tuottaa tulokseksi minut kantamassa kirkuvaa, raapivaa ja tavaroita heittelevää pienokaista ja tavaroitamme keskellä ei mitään.

Jäimme bussista arpomallani pysäkillä kaupunginosassa, jossa olen käynyt ehkä kolme kertaa. Noilla kolmella kerralla jo huomasin, että tämä kaupunginosa on osattu rakentaa juuri niin kierosti, että minun suuntavaistoni menee ihan höpöksi.

Pahin tilanne ei materialisoitunut. Poika käveli keskimääräisen kauniisti (tämä siis suhteessa siihen ääripäähän, jonka juuri kuvasin). Tappiona oli vain yksi vesilätäkköön heitetty lakki. Ei paha. Toisaalta poikani poimi minulle myös voikukkia matkan varrelta.

Kävelimme ja kävelimme ja kävelimme. Pääsimme perille, emme suorinta reittiä, mutta pääsimme kuitenkin. Välillä vähän satoi, lopuksi taas paistoi. Takaisinpäin piffasimme kyydin.

perjantaina, kesäkuuta 17, 2005

Kookos the party animal

Tänään on firman kesäinen megabilepäivä ja minulla oli aamulla elämää suurempi dilemma: optimoidako bailuaikaa ja ottaa tälläyskamppeet töihin, vai optimoidako entreeta ja tulla kotiin tälläytymään. Valitsin ensimmäisen vaihtoehdon.

Valinnan suurimpana kompastuksena oli se, että tein päätöksen vasta tänä aamuna enkä luonnollisestikaan ehtinyt vyylätä (Germ. wühlen) vaatekaappiani läpi enkä silittää ja mallailla peilin edessä. Onneksi siippani on niin ponteva silittäjä: lempparipaitani oli sentään iskukunnossa.

Aamulla piti tehdä myös päätökset asusteista: Kengät – ovatko soveltuvat sekä kurassa että tanssilattialla? Laukku – tarpeeksi pieni, nätti ja kesäinen, mutta pitää mahtua meikit, puhelin ja laastaripaketti (tosin firman ensiapupiste bilepaikalla on ensiluokkainen kertoo nimimerkki kertaalleen varpaansa työterveysaseman suosituimmalla lääkärillä teippauttanut). Puhelin – oma uusi, mutta isohko vai miehen valikoimasta nyysitty pienempi ja trendikkäämpi?

Ihan nappiin eivät kaikki valinnat varmaankaan aamukiireessä menneet, niitä kiroillaan sitten illan mittaan. Pomokin siirsi yhden palaverin iltapäiväksi terassille, joten tässä nyt sitten vaan muodon vuoksi palaveerataan ne varsinaiset alta pois ja sitten siirrytään itse asiaan. Kookos will be Out of Office as of 3 p.m.!

tiistaina, kesäkuuta 14, 2005

Jotkut ajattelevat, että luulen, mutta tiedän

Olin tänään Helsingissä asti perehtymässä. Muuten olen perehtynyt ihan vain täällä Oulussa, mutta tällä kertaa esinaiseni oli sitä mieltä, että menen katsomaan kollegoita rohkeasti silmästä silmään. Paljon pitää vielä perehtyä ja kirjoittaa asioita muistiin ennen kuin voin vapautuneesti siirtyä palaverista toiseen ihan oikeasti tietäen ketä ja mitä siellä kohtaan.

Päivä oli vauhdikas kuten niin monet päivät näinä aikoina. Olenkohan innostunut uudesta työstäni vai onko tällä paikalla todellakin kiireisempää kuin edellisellä? Miehen mielipide oli karu: uudella osastolla on keskitytty pari vuotta Ihan Vääriin Asioihin ja siksi nyt On Olevinaan kiire, kun niitä Oikeitakin Töitä on pakko alkaa tehdä. Mieheni on yksi viisaimpia ihmisiä maailmassa, joten hän saattaa olla oikeassa.

Minun käy uuden osaston väkeä vähän sääliksikin. He yrittävät kaikki niin kovasti. Haluan vilpittömästi olla vapauttamassa heitä ainakin osasta huolista.

Olipa syy kiireeseen siellä tai täällä, vastuuta ja vastuita on. Ikävä kyllä en ole vielä päässyt nauttimaan pätemisen hedelmiä, koska olen niin kovin tuore. Yritän myös hillitä pätemistäni, koska mikään ei ole sen ärsyttävämpää kuin keltanokka, joka kuvittelee tietävänsä kaiken parhaiten. Minähän luonnollisestikin tiedän parhaiten, mutta hämään, jotta muut eivät tajuaisi, että luulen tietäväni (siis tiedän).

maanantaina, kesäkuuta 13, 2005

Lauluja ehkä piankin blogissa

Yhden kakkupalan mies haastoi minut musiikkimeemiin, vaan emminä taida nyt joutaa...

Täten ilmaisen mitä ystävällismielisimmin, että olen haasteen huomannut ja palaan asiaan paremmalla ajalla.

Blogin kirjoittaminen on ehkä yksi tärkeimpiä asioita, mitä ihmisen elämässä voi olla, sanon minä. Miten sitten voi olla niin paljon kiireitä, joihin täytyy ensin paneutua? Säälittävää. Blogielämä on parasta elämää, mutta nyt tosielämä pidättelee minua toisaalla.

Pian rimpuilen siitä irti.

sunnuntaina, kesäkuuta 12, 2005

Se niistä ihanteista

Meillä on eletty taas helvetillistä kasvatusviikonloppua. Poikamme ei tottele, tekee tahallisia tihutöitä ja lähinnä nauraa röhöttää säälittäville rangaistusyritelmillemme. Samaan aikaan saa lukea, että lapset käyttäytyvät huonosti ravintoloissa , vanhemmuus on hukassa ja vanhemmat yrittävät sysätä kasvatusvastuuta päiväkodeille ja kouluille.

Minä olen ottanut kasvatustehtävän erittäin vakavasti enkä missään tapauksessa ole sysäämässä vastuuta kenellekään. Päinvastoin haluan nimenomaan pitää sen perheen sisällä. Jonkunlainen kasvatuskumppanuus olisi kuitenkin helpottava. Jospa joku vain antaisi hyviä vinkkejä siitä, miten yliväsynyt, hysteerisesti naurava pojanpakana tainnutetaan unille. Tai miten estetään lapsen raivokohtaukset – siis ne sellaiset, joiden seurauksena tavaroita rikkoontuu, kodinkoneet menevät kuhmuille ja perheenjäsenet saavat mustelmia ja verinaarmuja.

Mistä siinä pienessä miehessä riittää sitä sisua? Mistä se on periytynyt, kun en minäkään, vaikka itsepäinen olenkin, ole ihan noin vahvatahtoinen? En ollut lapsena enkä ole nyt.

Koville ottaa ja masentaa. Viikonlopun aikana on otettu yhteen oikein kunnolla kertaalleen syömisestä, kertaalleen lelujen siivoamisesta ja kertaalleen nukkumaanmenosta. Näiden väleissä on ollut lukemattomia vähäisempiä taistoja hampaidenpesemisestä, kotiinlähdöistä, kaupassa käyttäytymisestä, veden kanssa läträämisestä, tuulettimen kanssa leikkimisestä, pukemisesta, pyörällä ajamisesta.

Vältämme rangaistuksina kaikkea fyysistä, nöyryyttävää tai alistavaa. Huutamistakin vältän, koska se näyttää olevan täysin tehoton keino. Pahinkaan karjaisu ei saa meidän poikaa edes hätkähtämään.

Aiemmin olisin sanonut, etten myöskään pelottele lasta, mutta täytyy tunnustaa, että uhkailu lipsahtaa joskus pelottelun puolelle. Jos riehuvaan lapseen ei saa minkäänlaista kontaktia, pieni pelote saa lapsen edes hetkeksi kuuntelemaan, mitä aikuisella on sanottavanaan. Hätätilanteissa siis pelottelukin on sallittua.

Tänä viikonloppuna otettiin käyttöön Supernanny-ohjelmasta tuttu lelujen takavarikointi. Kertaalleen poika jäi ilman jälkiruokaa – keino, jota en myöskään koskaan olisi kuvitellut käyttäväni. Vihaan rankaisemista yli kaiken. Haluaisin, että kaikki olisi soviteltavissa. Kolmevuotiaan kanssa ei näemmä ole.

torstaina, kesäkuuta 02, 2005

Mainos

Käykääpä vastaamassa Kiltin päivähoitoaiheiseen gallupiin!

Nettiaddikti

Nyt se on sitten ihan testaamalla todistettu: olen nettiaddikti.

"Pistemääräsi: 59

Palaute: Internetin käyttösi saattaa aiheuttaa sinulle ongelmia. Sinun pitäisi pohtia, millä kaikilla tavoilla Internetin käyttö vaikuttaa elämääsi. Voit keskustella tilanteesta läheistesi kanssa tai yksityisesti web-neuvontamme ammattiauttajien kanssa."

Tarvitsisin ilmeisesti tässä(kin) asiassa ammattiapua. Mitä jos ei halua apua? Mitä jos on onnellinen nettiaddikti? Jos internetin käyttö vaikuttaa elämääni positiivisesti? Miten tämä voi syöstä minut tuhoon?

[Via Kaura]

keskiviikkona, kesäkuuta 01, 2005

Kesätyöpaikka

Kookos on niin mahdottoman kiireinen, ettei ehdi enää edes lentokoneessa kirjoittaa, puhumattakaan että ehtisi nukahtaa.

Tänään aloitin "uudessa työpaikassa" - onpas jännittävää! Selvennykseksi sanottakoon, että pysyn samassa firmassa, istun samalla paikalla, kollegat pysyvät kutakuinkin samoina, vastuistakin osa siirtynee mukanani. Samat edut säilyvät, lomapäivät vien mukanani. Esimies vaihtuu, palkka nousee ja saan sentään uuden puhelimen ja tietokoneen.

Tukkani on muuten ihan erivärinen, joten maiseman väen mielestä olen kuin ihan uusi työntekijä. Ennen tukkani oli tumma kera tummanpunaisen raidan, nyt vaaleanpunertavan ruskea kera vaaleiden ja kultaisten raitojen. Tuntuu ihan omalta tämäkin. Värinvaihto tuli sopivasti; vähän kuin siirtymäriittinä vuodenajasta toiseen ja positiosta toiseen, vaihdoin väriä kuin metsäneläimet konsanaan.

Viime yönä näin unta, jossa hain kesätyöpaikkaa. Samaan paikkaan hakivat entiset koulukaverini. Matematiikasta ja biologiasta innostuneet pojat saivat paikkoja, muilla aloilla ansioituneet tytöt eivät. Jossain vaiheessa unta tajusin, etten edes halunnut sitä kesätyöpaikkaa - päätin kirjoittaa ja tarjota juttuja lehtiin kesäloman aikana. Unen viimeinen ajatus oli: Minullahan on jo työpaikka ja palkallinen loma. Ehkä kuitenkin lomailen kesälomani ajan.