sunnuntaina, lokakuuta 30, 2005

Miesten pornokätköt

Henri kirjoittaa, että kaikki miehet katsovat pornoa. Pitääkö se paikkansa, olen pohtinut pohtimasta päästyäni.

Ennen ajattelin - ja äitikin aina sanoi - että miehet haluaa vain sitä yhtä. Opin, että miesten mielessä on jatkuvasti tai vähän väliä seksi, seksi, seksi. Juu-u, olen todellakin kasvanut aikuiseksi tässä uskossa ja elänyt tämän säännön mukaan. Ja ihan hyvin on mennyt.

Kun olettaa, että kukin mies haluaa minusta vain sitä yhtä, kykenee viehättävä nainen toimimaan tässä yhteiskunnassa melkoisen tehokkaasti. Seksiä voi käyttää hyväkseen työelämässä (esim. asiakasvierailulle puen aina päälle jotain supernaisellista ja avokaulaista, mutta ulkonaisesti viileän businessmäistä), kotona oletusarvoisesti mies on aina enemmän puutteessa kuin minä ja "maailmalla": kun menen rautakauppaan, laitan huulipunaa ja saan aina hyvää palvelua ja laukkujani yleensä tarjoudutaan nostamaan junassa - enkä oleta, että näytän vielä mummolta.

Mutta siitä pornosta. En usko, että mieheni katselee pornoa, ei liikkuvana kuvana eikä lehdistä. Olen yrittänyt kysellä häneltä sellaisina heikkoina hetkinä, jolloin paljastetaan kaikenlaisia perverssejä mieltymyksiä. Vaan ei, mitään en ole saanut selville. Ex-poikaystäväni lehdet näin, ja hän jakoi Henrin (ja minun) olettamuksen, että kaikilla miehillä on se salainen kätkö, jossa nämä lehdet sijaitsevat.

Asiahan ei minua sinällään haittaa, olipa niin tai näin. Jos mieheni katselee pornoa, hän on ihan normaali. Jos ei, se on söpöä.

Valistakaa minua: Katselevatko kaikki miehet pornoa? Onko kaikilla sellainen kätkö?

Poika matkustaa

Poikamme on ollut reissussa keskiviikosta lähtien. Siirsin hänet keskiviikkona tarhasta papan autoon ja kaksikko suuntasi pohjoiseen papan luokse syyslomalle.

On todella vaikea ymmärtää, että lapsemme on niin rohkea. Hän puhui papan luokse menemisestä jo yli viikon etukäteen, odotti joka päivä, että pappa tulee hänet päiväkodista hakemaan, pettyi joka päivä, kun ei tullutkaan, vaikka kuinka yritimme selittää, että ensi viikolla, kolme yötä nukuttava, huomenna, tänään keskipäivällä.

Kun hetki koitti, ajattelin, että ehkä hän kuitenkin jänistää. Olisin tietysti antanut hänen jäädä kotiin. Mutta mitään sen suuntaistakaan ei tapahtunut. Poika juoksi suoraan päiväkotiryhmän ovelta papan syliin, kiipesi autoon, ei olisi edes huomannut vilkuttaa äidille, jos ei pappa olisi huomauttanut asiasta. Näin omasta autosta, kun appeni huulet muodostivat sanat: "Vilkuta äitille" ja poika kääntyi hölmistyneenä katsomaan ikään kuin olisi ajatellut: "Vieläkö se on siinä?" Vaivautui vilkuttamaan sentään.

Reilu puoli viikkoa lapsetonna on luonnollisesti ollut luksusta alusta loppuun. En voi valehdella, että olisin varsinaisesti ikävöinyt, mutta minua loukkaa, että lapsikaan ei ikävöi meitä. Hän on elänyt papan luona täysillä: nukkunut hyvin, syönyt hyvin, kakkinut, leikkinyt, käynyt kirjastossa, kuunnellut musiikkia, rakentanut lintulautaa, syönyt hampurilaista, kävellyt luontopolkua, tutustunut uusiin ihmisiin.

Lapseni on täydellinen: kaunis, älykäs, oppivainen, rohkea, sosiaalinen, viehättävä, persoonallinen. Jos tämä kehitys jatkuu, hänestä tulee juuri sellainen kuin tässä yhteiskunnassa on hyvä olla. Aikoinaan neuvolassa täti sanoi Eetua "mallivauvaksi", täydellinen iho, täydellinen kehitys, ilmeisen hyvät kotiolot ja suhde vanhempiin. Nykyään hän on mallilapsi, juuri sellainen kuin kolmivuotiaan kuuluukin olla.

Kysymys kuuluu: Olemmeko onnistuneet kasvattajina, onko perimä hyvä vai ovatko ehkä kuu ja tähdet olleet suotuisassa asennossa?

sunnuntaina, lokakuuta 23, 2005

Säästä suukot

Päätimme miehen kanssa aloittaa yhteisen harrastuksen: musiikkiklassikot. (Mikä inspiroi meitä? Eurovision 50-vuotisjuhlallisuudet.) Sinänsä historiallinen päätös, koska päätimme samalla hankkia meille yhteisen iPodin joululahjaksi - ja tämä on merkittävää, koska olen ollut joululahjasopimusten äärimmäinen vastustaja ja aina salaa toivonut timanttisormuksia. Tämä joulu tulee olemaan pulajoulu joka tapauksessa: omaisuutemme lisääntyy, koska talo valmistuu, mutta likviditeetti huonontuu samalla. Jos koska niin, nyt on aika joululahjasopimusten - ikävä kyllä. (Nimim. tarve timanttisormukselle edelleen validi.)

Aikoinaan erään koulukaverini vanhempien musiikkiharrastus kosketti minua: keski-ikäinen nainen ja mies harrastivat viikonloppuisin "toivekonsertteja", kuuntelivat yhdessä valittua musiikkia. Harrastus on säilynyt mielessäni ikääntyvän rakkauden ilmenemismuodoista kauneimpana. iPod saa luvan taata meille saman.

Mistä aloitamme? Euroviisujen tunnelmissa kaksi kappaletta on ylitse muiden: Baccaran Parlez vous francais ja Brotherhood of Manin Save all your kisses for me (hei, Merten, muistatko kun laitoit mulle sen 6 suosikkikappaleen meemin enkä koskaan kyennyt siihen vastaamaan, tässä nyt säälittävät kaksi).

Minulla on mielikuva lapsuudestani, että äitini oli äänittänyt radiosta kasetille musiikkia (kyllä, valistunut nuoriso, näin tehtiin vielä vuonna -75), jossa mies ja nainen lauloivat, joko ranskaksi tai englanniksi (olin niin pieni, etten tiedä) ja se kuulosti vähän kuin vuoropuhelulta - sen täytyy olla Parlez vous francais. Save your kisses for me koskettaa, koska se lauletaan kolmevuotiaalle: Isä (tai miksei äiti?) lähtee töihin ja pyytää kolmevuotiastaan säästämään suukot isälle (70-luvulla) tai äidille (2000-luvulla). Kolahtaa hermoon sekä minulla että miehellä:

That I've got to work each day and that's why I go away

But I count the seconds
till I'm home with you.

I love you(I love you)
it's true.
You're so cute
honey gee
won't you save them up for me
your

Kisses for me
save all your kisses for me.
Bye bye
baby bye bye.
Don't cry honey
don't cry

Näillä aloitamme. Mitä suosittelette jatkoon?

(Tulossa: Mies- ja naisroolit lastenlauluissa.)

lauantaina, lokakuuta 08, 2005

Merkityksellistä aikaa

Hei pitkästä aikaa!

Jotkut ovat kaivanneet ja kyselleet. Olen itsekin ollut ihan hämmästyksissäni, miten tässä näin on päässyt käymään: olen viimeisen kuukauden aikana vilkaissut omaa blogiani tai muiden blogeja ehkä kolme kertaa. Verrattuna siihen, että ennen vilkaisin ehkä 30 kertaa / päivä, tämä on huima elämäntapamuutos :-)

Kylmä totuus on, että työ on tällä hetkellä ykkösprioriteetti. Aiemmin kirjoittelin työpäivän aikana, koska se oli mahdollista. Silloinkin oli "kiire", mutta ei niin kiire, että sitä olisi kukaan sen kummemmin huomannut, jos tunti meni bloggaamiseen. Muita taukoja kun en pitänyt. Nykyäänkään en pidä taukoja, vaan käytän koko päivän töihin. Jos iltaisin tai viikonloppuisin avaan koneen, teen töitä.

En malta blogata, työt ovat liian jännittäviä ja mielenkiintoisia, vievät mukanaan!

Kyse ei siis ole siitä, etteikö minulla olisi sanottavaa maailmanmenosta, lapsenkasvatuksesta ynnä muista. Päinvastoin, elämä on ihanampaa ja jännittävämpää kuin koskaan, täynnä merkityksiä niin työ- kuin perhe-elämässäkin. Lapsi voi hyvin ja kehittyy, parisuhde tuottaa joka päivä iloa ja tyydytystä, rakennustyömaa edistyy, töissä saan gloriaa eivätkä haasteet pääse loppumaan, yhteiskunnalliset vastuut lisäävät elämän mielekkyyttä pitkällä tähtäimellä, jopa kodinhoito tuntuu olevan hallinnassa.

Voiko sitä ihminen enempää toivoa?

Kirjoittaminen on siis jäänyt, mutta halu kirjoittaa ei sinänsä ole kadonnut. Palaan, kun joudan.