Wappu-polkka

Seuraa viikon haircut-osuus eli asiatonta, julkaisukelvotonta, ketään kiinnostamatonta lätinää oululaisen keskiluokkaisen perheen vappuvalmisteluista.

Huomenna menemme piknikille Linnasaareen. Toistan: menemme piknikille Linnasaareen. Ei: Menemme jos sää sallii. Eikä: Jos meitä huvittaa, pakkaamme piknik-korin. Meidän perhe on piknikkeilijöiden kovaa ydintä. Vappuna mennään piknikille, prkl, vaikka räntää tulisi vaakasuoraan.

Tämä ei sitäpaitsi ole mikä tahansa piknik. Tätä on suunniteltu tasan vuoden verran. Minä ja hyvä ystäväni olemme ensin kahdestaan tehneet suunnitelman ja laatineet kutsulistan. Yksi ilta on jaettu tehtäviä ja pohdittu ruokalistaa. Tänään käytiin harjoittelemassa telttakatoksen pystytystä. On kuiskuteltu niistä, jotka ovat kieltäytyneet kutsusta. On stressattu ensin liian laimeaa osanottoa, sitten liian innokasta.

Me emme koskaan syö tai juo kertakäyttöastioista, otan puistoon aina mukaan posliinit ja sopivat lasit kaikille juomille. Huomenna siis pakkaan (ne halvemmat) kuohuviinilasit, muuten perusastiastoa. En ole vielä päättänyt kehtaanko tarjoilla munkit ja lihapullat muovirasioista, vai pitäisikö niille olla tarjoilukulhot. En osaa päättää otanko mukaan pöytäliinoja. Pöytäliina luo tietysti aina huoliteltua tunnelmaa, mutta mitä jos on “tuulenpäivä” (niin kuin Nalle Puhissa, jossa Puh joutui pitämään Nasua kaulaliinasta kiinni, kun tuuli meinasi viedä Nasun mennessään)? Näytämmekö naurettavilta kuohuviineinemme, kun yritämme pitää samalla kiinni pöytäliinan kulmista?

Ruokalistalla on tietääkseni ainakin niitä jo mainittuja paistamiani kreikkalaisia lihapullia, falafel-kasvispyöryköitä, itämaisia filonyyttejä, pikkunakkeja, salaattia, patonkia ja levitettä, banaanimunkkeja meiltä ja pastasalaattia ja tomaatti-mozzarellapiirakkaa ystäviltämme. Lopun porukan tuomisista en tiedä. Kuohuviini virtaa iloisesti, sikäli mikäli kukaan ei ole raskaana (tietääkseni yksi on – näitä ei ikävä kyllä tässä ikäluokassa voi välttää, vaikka se on harmillista).

Huomisen aamun haaste on tarpeeksi varhainen ylösnousu ja ripeän, mutta huolettomanoloisen toimintavireen ylläpito. Pitää muistaa laittaa lämmintä päälle, mutta kerroksittain, että pystyy vähentämään, jos aurinko yllättää.

Pariisiin on muuten luvattu huomiseksi 26 astetta lämmintä, joten ei ihme, että eräät eivät viitsineet vaivautua... Muistelen lämmöllä ihanaa polttaripiknikkiä Pariisissa muutamaa viikkoa vaille vuosi sitten.

Kylpyhuone säkissä

Minun mieleeni mahtuu paljon (mies on sitä mieltä, että aivoni eivät koskaan lepää), mutta yksi on ylitse muiden: sisustaminen. Rakennamme taloa ja minä vastaan sekä miehen mandaatilla että omallani sisustussuunnittelusta. Tyylisuunnasta olemme yhtä mieltä, joten peruslinjat ovat selvillä: useimmiten valitsisimme sokkonakin saman vaihtoehdon.

Talo on ennen kaikkea moderni erotuksena tiuhaan sikiävistä perinnetaloista. Sisustuksessa käytetään aitoja materiaaleja: puuta, terästä, kiveä. Väritys on mahdollisimman valkoinen, muina väreinä oleskelutiloissa viininpunainen, harmaa (tai rosteri/ kromi) ja vaalea puu (koivu). Pyrin mahdollisimman avariin tiloihin, alakerta onkin käytännöllisesti katsoen yhtä isoa huonetta ilman väliseiniä ("vaikein talo, mitä olen ikinä nähnyt", sanoi perustusten piirtäjä), yhtenäisiin rikkomattomiin pintoihin ja laajoihin värialueisiin.

Mies on kiinnostunut sisustuksesta ja on aina päätöksenteossa mukana, minä teen kuitenkin esitykset yksityiskohdista ja ennen kaikkea eri materiaalien yhteensopivuudesta, hän puuttuu tarvittaessa, jos sorrun ylilyönteihin (hö, ei kuulema kristallikruunua pikkuvessaan?!?). Päässäni elää dynaaminen väri-, materiaalia- ja muotorekisteri, jossa uuden tiedon tullessa lähtee vertailuprosessi käyntiin. Aivosoluni työskentelevät väsymättä ongelmien parissa, yritän nähdä tilat kolmiulotteisina ja muistaa mahdollisimman monta dimensiota yhtä aikaa. Esimerkiksi keittiön parametrit alkavat olla siinä määrin kalibroitu, että yksittäiset muutokset eivät heilauta kokonaiskuvaa mielessäni. Suoritan pikaisen vertailun ja hyväksyn tai hylkään muutoksen.

On vielä tiloja, jotka ovat osaksi hahmottumattomia mielessäni. Yläkerran aula, työhuone ja vieras-/leikkihuone ovat niitä, joiden sisustamisen olen joka tapauksessa lykännyt aikaan, jolloin asumme talossa jo. Mieleni askartelee sen sijaan kiihkeästi kylpyhuoneen ja vieras-WC:n parissa; kaikki palaset eivät vielä ole loksahtaneet kohdalleen. Haluaisin tason päälle asennettavan pesualtaan jompaan kumpaan, puna-valko-hopeaisen värimaailman vieras-WC:een, limeä yläkerran kylpyhuoneeseen. Oikeanlaisia kalusteita en ole vielä löytänyt, todennäköisesti teetämme ne. Sen sijaan piilo-WC, sellainen seinään kiinnitettävä, jossa ei ole vetonuppia, vaan painike seinässä, meille tulee kumpaankin.





Maljamainen allas vaatii korkeahkon hanan, ja lisäksi haluan bidet-suihkut kaikkialle. Valitsemastamme hana-mallistosta, Hansgrohen Talis S, ei ikävä kyllä sellaista löydy:



Jossain vaiheessa sumu hälvenee ja näen selvästi, millaiset kylpyhuoneista tulee. Metodini on sellainen, etten kiirehdi tuota hetkeä, vaan annan ideoiden velloa mielessäni vapaasti. Samanaikaisesti pidän silmällä myös kustannuksia, koska mistään en ole valmis maksamaan mitä tahansa. (No okei, ne seinä-WC:t olivat minulle iso juttu, johon sain miehen mukaan vasta kun juuri oikeanlaiset löytyivät tarjouksesta, itse olisin ollut valmis ruokkimaan perhettä makaronilaatikolla kuukauden ajan, jotta ne olisi saatu.)

En olisi ikinä voinut kuvitella, että talon rakentamisessa näin suureen osaan nousevat yksityiskohdat! Jokaikisen kulman, nurkan ja pinnan voi suunnitella erikseen. Talonrakentaminen on kuin ostaisi sian säkissä: esittelyyn et pääse, ennen kuin olet lyönyt kaupat lukkoon.

Kotihoidokit esikoulussa

Pyörin toissapäivänä erään päiväkodinjohtajan kanssa samoissa aktiviteeteissa. Käytän häntä aina häpeilemättä hyväkseni tentatakseni hänen näkemyksiään lapsiperhepoliittisista kysymyksenasetteluista. Arvostan hänen mielipidettään kahdestakin syystä: Ensinnäkin hän tuntee “kentän”, on tavannut valtavat määrät lapsia ja vanhempia vuosien varrella ja johtaa erään kasvavan alueen päiväkotia. Toisekseen hän on erittäin skarppi ja napakka nainen. Minä suorastaan juovun napakoista naisista!

Tällä kertaa tenttasin aiheesta, joka on minua askarruttanut ja jota blogissakin kerran sivusin: Onko esikouluvaiheessa nähtävissä eroa sellaista lasten välillä, jotka ovat aina olleet kotihoidossa ja sellaisten lasten, jotka ovat olleet päivähoidossa (pidempään tai lyhempään)?

Lastentarhanopettajatuttuni sanoi, että eron huomaa äärimmäisen selvästi. Kotihoidossa olleet lapset eivät selviydy esikoulussa yhtä menestyksekkäästi kuin jo aiemmin päivähoidossa olleet. He eivät välttämättä osaa toimia ryhmässä, he eivät kykene pitämään huolta itsestään ja omista tavaroistaan. Toisinaan esille tulee jopa kehitysvammoja tai –viivästymiä, jotka olisi havaittu aiemmin, jos ammattilainen olisi havainnoinut lasta ryhmässä. Vanhemmat eivät aina näe tai halua nähdä poikkeamia omissa lapsissaan. Neuvolan parikymmenminuuttisen aikana ei mitenkään voida havaita kaikkia yksityiskohtia. Jos vasta esikouluiässä havaitaan lapsen poikkeamat, tulee kiire löytää lapselle oikeanlainen koulupaikka.

Keskustelimme myös siitä, että taannoin julkistettu ruotsalaistulos päiväkodissa hoidettujen lasten paremmista tulevaisuudenodotteista on käännetty joissain yhteyksissä päälaelleen: Kiistetään tulos sanomalla, etteivät käytetyt mittarit ole olleet oikeita, aivan kuin siinä olisi jotain pahaa, että lapset menestyvät koulussa tai heillä on paljon ystävyyssuhteita. Sanotaan, etteivät nämä ole ainoita onnen edellytyksiä, ja unohdetaan samalla, että nekin voivat olla onnen edellytyksiä. Itse en suoranaisesti vastaan pistäisi, jos lapseni olisi hyvä koulussa ja vieläpä sosiaalisesti taitava.

En sinällään usko, että normaali lapsi, puhumattakaan poikkeuksellisen etevästä lapsesta, jäisi huomattavasti jälkeen muista koulussa ja sosiaalisessa kehityksessä siitä syystä, ettei hän ole päässyt varhaislapsuudessa ammattimaisen varhaiskasvatuksen piiriin. Ja kuten sanottu, koulumenestys tai mikään menestys ei ole onnen tae eikä itseisarvo.

Kirjoitin tämän siksi, että asia on mielenkiintoinen ja halusin ammattilaisen näkökulman. Aion kysyä samaa asiaa joskus luokanopettajatuttaviltakin.

Tässä yhteydessä pitänee muuten korjata eräs kommenttiraidalla esiintynyt väite. Kommentoija sanoi, etteivät opettajat tiedät lasten taustoja tai että olisi suorastaan kiellettyä antaa opettajille tietoa lapsen aikaisemmista vaiheista ennen koulua. Tämä ei pidä paikkaansa. Tosiasiassa kunnissa pyritään nykyään moniammatilliseen yhteistyöhön, joka tarkoittaa esimerkiksi sitä, että esikouluvaiheessa lastentarhanopettajat ja opettajat keskustelevat seuraavana vuonna koulunsa aloittavista lapsista. Tarkoituksena on nimenomaan siirtää tietoa, niin että opettajat olisivat mahdollisimman hyvin valmistuneita ottamaan vastaan juuri ne “omat” lapsensa. Puhutaan oppilasaineksesta yleisellä tasolla, mutta myös – vanhempien niin salliessa – yksittäisten lasten ominaispiirteistä ja taustoista.

Moniammatillisen yhteistyön haasteena näen itse sen, miten uudesta tavasta toimia saadaan irti hyvät puolet, mutta toisaalta suojataan yksityisyyttä. Ihmisten tulee saada itse päättää, mitä tietoa heistä siirtyy ja kenelle. Juuri tässä kontekstissa (päivähoidon ja koulun välinen yhteistyö) en näe mitään vaaroja, vaan nimenomaan toivon, että päivähoito ja koulu nähtäisiin jatkumona ja pyrittäisiin tekemään “nivelvaiheet” lapsille helpoiksi.

Se Fahrenheit-meemi tuli sitten tännekin

Kiltti on mahdottoman kiltti ja sinkautti tämän meemin minulle. Ah, en tiennyt sitä, mutta juuri kirjallisuutta tämä blogi kaipasikin kaiken kiihkomielisen puuduttavan tilityksen jälkeen!

Olet joutunut Fahreinheit 451:n maailmaan. Mikä kirja haluaisit olla?
Kääk, en ymmärrä kysymystä! Luulen, että olen lukenut teoksen joskus, mutta en muista miten siinä lopulta kirjoille kävi. Eikös ihmisillä ollut jokin tapa pelastaa kirjoja? Opettelivat ulkoa niitä tms.? Tarkoittaako kysymys siis: Minkä kirjan haluaisin poltettavan vai minkä kirjan haluaisin säästettävän?

Jos ensimmäistä, vastaukseni on jokin ällö jännäri, jonka minä olisin aikoinani voinut ja moni muu teinityttö voisi jättää lukematta, esimerkiksi Stephen Kingin Christine tai mikä tahansa muu Kingin roskaläjistä.

Jos jälkimmäistä, vastaukseni voisi olla vaikkapa Shakespearen Macbeth.

Oletko koskaan ollut ihastunut fiktiiviseen hahmoon?
Oih ja voih, vaikka kuinka moneen. Ensimmäisenä tulee mieleen Ylpeyden ja ennakkoluulon kopea Mr. Darcy (tosin elokuvalla voi olla osuutta asiaan).

Mitä luet tällä hetkellä?
Miten määritellään ”lukea tällä hetkellä” ;-) "Aktiivisesti" luen tällä hetkellä mieheni minulle ostamaa Torgrim Eggenin Sisustajaa, joka osuukin hermoon vallan nasevasti tässä vaiheessa talonrakennusprojektia. Suosittelen kaikille sisustuksesta ja designista kiinnostuneille. Eggen sai tosin hetkeksi horjumaan päätökseni laittaa keittiön välitilan materiaaliksi kaakelia vihjaamalla, että se on epätrendikästä. Yöpöydälläni on lisäksi kirja Lapsuus mediamaailmassa: Näkökulmia lasten tietoyhteiskuntaan sekä Anaïs Ninin päiväkirjojen ensimmäinen osa (jälkimmäinen on ikuisuusprojekti). "Tällä hetkellä" voisi viitata koko makuuhuoneen kirjahyllyyn, jossa on suuri joukko aloitettuja tai hetkenä minä hyvänsä aloitetuksi tulevia kirjoja... Tai sillä voitaisiin tarkoittaa sellaisia kirjoja kuin Koneiden voimaa, Suuria työkoneita, Oskari ja tutti ja Pingviini menee päiväkotiin. Ne olen kaikki ahminut moneen kertaan!

Mikä on viimeisin kirja, jonka ostit?
Ostin miehelle Helsingin tuliaisena Tuomas Vimman Helsinki 12…

Mikä on viimeisin lukemasi kirja?
…ja luin sen heti, kun mies oli saanut sen luetuksi. Se oli tosi hyvä. Kirjassa kuvattu elämäntyyli vaikutti etäisesti tutulta - no, tiettyyn rajaan asti. (Jos rehellisiä ollaan, niin ihan viimeisin kokonaan luettu kirja oli Puppe lomalla tai mikä sen nimi nyt olikaan.)

Mitkä viisi kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?
- Platonin Valtion tai jonkun muun yhteiskunnallisen tai filosofisen järkäleen
- Oxford English Dictionaryn kaikkine ziljoonine osineen – olisipa kerrankin aikaa paneutua pieneen sanastolaajennukseen
- Muumi-kirjojen yhteislaitoksen (jos sellainen olisi)
- Jonkun viihdyttävän lukuromaanin, vaikkapa Tolkienin Taru sormusten herrasta (mielellään samoissa kansissa Hobitin sekä lingvistisen ja ideologis-yhteiskunnallis-poliittis-uskonnollisen selitysteoksen kanssa)
- Survivor Skills for Dummies (tai joku sellainen), jotta en heti kuolisi

Kenen toivoisin jatkavan?
Mieluiten Paraisten ystävän - voisithan tehdä sen kommenttilootassani? Bloggaajista Feministin ilman muuta! Mutta osallistuuko kiihkeä feministimme tällaiseen meemihapatukseen... Otan riskin!

Yhden naisen työtaistelu, osa III

Raivoisa palkkataistoni alkaa kantaa hedelmää. Sermintakainen osasto kykeni venymään yllättävän korkeaan palkkatarjoukseen. Heillä on suuri hätä, mutta he myös halusivat juuri minut, mikä lämmittää sydäntä. Paikka ei ollut edes auki kun tiedustelin sitä, mutta he taistelivat kaikki byrokratian portaat saadakseen sen auki ja sen jälkeen vielä toiset portaat, koska halusin palkkatarjouksesta mustaa valkoisella ennen kuin sitoudun mihinkään.

Päätin ottaa paikan.

“Hienosti pelattu”, hehkutti mieheni. Ja pelannut totta totisesti olenkin. Kaikki liikkeet ja sanakäänteet ovat olleet tarkoin harkittuja, mietin etukäteen milloin puhun kenellekin mitäkin, jotta selustani on turvattu joka suuntaan ja päivämäärät täsmäävät, jos joku alkaa kyseenalaistaa tekosiani. Mitään laitonta ei toki ole tapahtunut, mutta olisin tietysti toiminut suoraselkäisemmin (pehmeämmin, naisellisemmin), jos olisin kertonut ex-osastolle jo aikaisemmin aikomuksistani. Siinä tapauksessa palkankorotussaldo ei missään tapauksessa olisi kohonnut siihen, mitä se on nyt. Ja tämän operaation tarkoitus - kertauksena vielä - oli siis vain ja ainoastaan päästä palkkakuopasta ylös.

Ihan ilman tappioita tähän ei päästy. Taakse jää ainakin kolme katkeraa pomoa plus liuta kollegoita, joiden olisi syytä olla katkeria, mutta he eivät onneksi tiedä sitä. Vien koko tiimin palkankorotuksen mennessäni eikä nykyisten (pian ex-)pomojeni ole helppo niellä tätä. Lähin esimieheni toistelee mantran tavoin: ei pidä laittaa kaikkia munia samaa koriin... Niinpä, he ottivat riskin ja se toteutui. Maailma on epäoikeudenmukainen.

Epäoikeudenmukaisinta koko jutussa ei kuitenkaan ole se, että minä saan kahdelta eri osastolta keskimääräistä suuremman palkankorotuksen, vaan se, etten ole saanut jo aikaisemmin. Ne rahat kuuluvat minulle, ne ovat minun, niiden olisi pitänyt olla minun jo puoli vuotta sitten. Jos maailma olisi oikeudenmukainen, ex-osasto maksaisi minulle palkankorotuksen takautuvasti viime elokuulta, jolloin tutkintoni valmistui! Minulle annetut lupaukset petettiin elokuussa ja nyt osasto makaa kuin petaa.

Kirjoitin tuolloin emailin, jossa sanoin, että etsiskelen uutta työpaikkaa, jos ei palkkani nouse samalle tasolle kuin kollegoilla. Miksi he unohtivat tuon uhkauksen? Se on tänään ihan yhtä validi kuin puoli vuotta sitten. Tässä on selvä syy ja seuraus –suhde.

Joku ehkä aprikoi, onko raha ainoa asia, mikä motivoi. Ei suinkaan, rakastan työtäni. Tässä tilanteessa ydinajatus on se, että tulen uudella osastolla tekemään kutakuinkin samoja hommia, kutakuinkin samojen ihmisten kanssa, mutta yhtä palkkaluokkaa korkeammalla paikalla, suuremmilla “valtaoikeuksilla” ja lisäksi vielä euromääräisestikin korkeammalla palkalla. [Palkkaluokan nostohan ei aina tarkoita palkan nousua.]

Ex-osastolla vallitsee jo lähtökohtaisesti tietynlainen tappiomieliala. Viimevuosien resurssointikehitys on ollut itkettävän säälittävää ja osasto taistelee uskottavuusongelmien kanssa. Eilen yksi pomoista leikka dramaqueeniä kuulleessaan lähdöstäni: "Tämä on kuolonisku!"

Minä pidän tuosta osastosta, siellä on sympaattisia, asiansa osaavia ihmisiä, joiden kanssa on ollut kunnia työskennellä. Kadun varmasti lähtöäni jossain vaiheessa. Mutta voihan olla, että seuraava organisaatiomuutos heittää meidät taas yhteen. Tai he avaavat uusia mielenkiintoisia paikkoja, joita en malta olla hakematta.

Muutos on pysyvää ja siksi kannattaa ottaa vastaan se, minkä kukin hetki tarjoaa.

Luonnonmukaisesta lapsenhoidosta

Nyt kirjoittaa taas Feministi siinä määrin mielenkiintoista asiaa, että on ihan pakko mainostaa.

Minua on usein ärsyttänyt suunnattomasti luonnonmukaisuuden ylistys lapsenhoidossa. Moni hoivakeskeinen äiti vertaa omia lapsenhoitokäytäntöjään alikehittyneiden kulttuureiden naisten käytäntöihin, joskus myös eläinkunnasta poimittuihin tapauksiin. Esimerkin valitsija ei usein tunnu havaitsevan, että analogia on kapea: läheskään kaikki eläimet eivät kanna poikasiaan mukanaan tai muutenkaan kohtele poikasiaan kovin hellin ottein. Päinvastoin, tyypillisempi esimerkki tuntuu olevan sellainen, jossa poikaset jätetään pitkäksi aikaa itsekseen selviytymään, suositaan vahvinta tai stressitilanteessa jopa jätetään osa poikasista kuolemaan tai syödään ne. Vastaavasti kaikki “luonnonkansojen” tavat eivät kestä länsimaista päivänvaloa: omaa lastani en uskoisi hetkeksikään sudanilaisen äidin hoiviin savimajaan.

Tästä Feministi kirjoittaa. Hän pukee sanoiksi sen, mitä itse en ole osannut: kulttuurisen ulottuvuuden, joka menee biologisen yli. Itse koen olevani äiti ensisijaisesti tässä kulttuurisessa kontekstissa, en ensijaisesti lajini edustaja. Olen toki ihminen ja sidottu lajini biologisiin välttämättömyyksiin, mutta merkitykset näille välttämättömyyksille antaa kulttuuri. Myöskään lapseni ei ole “pelkästään” ihmisen poikanen, vaan kasvava yksilö juuri tämän kulttuurin keskellä.

En toki halua nähdä kulttuuriamme deterministisenä samaan tapaan kuin biologia on. Yhteiskunnallinen ilmapiiri, arvot ja normit muuttuvat. Ihmisenä korkealla henkiselle tasolle kehittyneen yksilön onni on olla muuttamassa yhteiskuntaa paremmaksi, mieleisekseen, sopivaksi. (Passiiviset sopeutujat jätän tämän ryhmän ulkopuolelle.) Kulttuurin muutosyritykset luonnollisuuteen tai luonnonmukaisuuteen vedoten olen kokenut vastenmielisinä. Haluavatko luonnonmukaisuuteen vetoavat lajitoverit rajoittaa kulttuurista muutosta biologialla! Asettavat biologian määräämät rajat sinne, missä pitäisi olla rajattomat kulttuuriset mahdollisuudet!

Nostan hattua Feministille, koska hän kumoaa kirjoituksessaan valveutuneen lukijan seuraavan vasta-argumentin. Minä [valeutuneen lukijan tyyppitapaus] olisin ainakin heti tarttunut (niin Feministin kirjoituksessa kuin tässä omassanikin) siihen, että biologia ymmärretään vakioituna. Kyseenalaistaisin ainakin nykyisin vallalla olevan normin kahdesta sukupuolesta ja kahdesta sukupuolisesta identiteetistä. Suomessakin syntyy jo vuosittain useita lapsia, joilla on joko sekä miehen että naisen sukupuolielimet tai ei selväpiirteisesti kummankaan.

Samoin sukupuolisen identiteetin näen ennemminkin jatkumona kuin dikotomiana. Tässä tapauksessa kulttuurimme on jäykempi kuin biologia: Suomen laki vaatii, että ihmisen pitää olla joko mies tai nainen. Jos sukupuoli ei ole selvä, vanhemmat joutuvat valitsemaan kahden sukupuolen välillä niin varhaisessa vaiheessa, ettei lapsi vielä kykene omaa tahtoaan ilmaisemaan. Sukupuoli-identiteetin kehittyminenhän voi tapahtua hyvinkin myöhäisessä vaiheessa ihmiselämää.

[Jos kulttuurimme olisi niin vapaamielinen, ettei nais- tai miesleimalla olisi mitään merkitystä, vaan kukin yksilö saisi kehittyä maskuliiniseen tai feminiiniseen, androgyyniin jne. suuntaan riippumatta "virallisesta" sukupuolesta, ei tällä leimalla olisi mitään merkitystä. Näinhän ei kuitenkaan ole, vaan tytöistä kasvatetaan tyttöjä ja pojista poikia. Poikkeamista yhteisö rankaisee.]

***

Vaihdanpa vielä sidebarin "muistolauseen" aiheeseen sopivaksi. Katsoittehan Frasierin?

Meillä asuu elohiiri!

Käsiini sattui olohuoneen lipaston lapsiaiheisten materiaalien laatikosta Vauva-lehden ja Mannerheimin Lastensuojeluliiton yhteisluomus Leikki-ikäisen hoito-opas. Huvittelin lukemalla lyhyet kuvaukset lapsen psyykkisestä ja fyysisestä kehityksestä. Eihän yhdenkään äidin tietous lapsipsykologiasta ja lapsen motorisesta kehityksestä rajoitu näihin muutaman rivin yksinkertaistuksiin, eihän?

Niin tai näin, meidän poika on määritelmien mukaan motorinen nero 2,5-vuotiaana. Opas sanoo näin:

2-vuotias
Lapsi kiipeää portaita tasajalkaa ja osaa jo vähän juosta. Lelujen käsittely on taitavampaa kuin ennen. Hän osaa jo rakentaa palikoista tornin. Hän syö itse. Liikunnan kehittyessä hän alkaa jonkin verran tajuta etäisyyksiä.

No eipä tässä mitään. Kyllä minun 2-vuotiaana näitä teki ja tekee edelleen. Portaita hän on kiivennyt siitä lähtien, kun oppi kävelemään kymmenkuisena. Palikoista hän on muistaakseni aina rakentanut torneja, yksivuotiaana nyt viimeistään. Kaksivuotisneuvolassa piti rakentaa torni, mutta poikani meinasi menettää mielenkiintonsa, kun neuvolantäti ojenteli palikoita liian hitaasti. Sitten palikat loppuivat muistaakseni kesken. (Tai täti ei jaksanut rakentaa niin korkeaa tornia kuin Eetu olisi halunnut.)

3-vuotias
Kävely ja juoksu alkavat olla jo varsin varmoja. Lapsi oppii ajamaan kolmipyöräisellä pyörällä.

Nojaa, onhan se minun lapseni vajaan puolen vuoden päästä kolmevuotias, joten ei kai mikään ihme, että hän hallitsee nämäkin. Kävely on ollut varmaa jo 1,5 vuotta, juoksemaankin poika lähti muistaakseni lähes saman tien, kun oppi kävelemään, vaikka muistan silloinkin lukeneeni, että juoksutaidon oppimisessa kestää vielä jokunen hetki kävelyn oppimisesta. Minun pojallani on aina ollut vähän kiire...

Leikkitraktorillaan poika on ajellut noin puolen vuoden ajan. Viime viikonloppuna hän sai pyörän kera apupyörien ja lähti saman tien ajelemaan kuin ei olisi muuta tehnytkään. Soitteli kelloa mennessään.

4-vuotias
Lapsi oppii seisomaan yhdellä jalalla ja hyppimään tasajalkaa. Hän oppii potkaisemaan ja heittämään palloa. Portaita hän osaa jo mennä vuorojalkaa.
Sorminäppäryys kehittyy, hän osaa pujottaa helmiä lankaan.

Hohhohhoo, olen erehtynyt lapseni syntymävuodesta! Poikani onkin jo neljävuotias
– tai sitten oppaan tekijöillä viiraa pahasti päästä. Eivätkö kaikenikäiset
kävelevät lapset hypi tasajalkaa? Mikä se sellainen 2-vuotias on, joka ei muka
osaa potkaista ja heittää palloa? Eetu nousee ja laskeutuu portaita
“vuorojalkaa”, tosin kaiteesta kiinni pitäen, yleensä ei suostu kädestä
pitämään, sehän hidastaisi vauhtia.

Sattumoisin tuli jokin aika sitten todistettua myös, että Eetu osaa pujottaa helmiä lankaan. Harrastan tietoisesti tyttömäisten(kin) lelujen ostamista ja ostin Hulluilta Päiviltä pojalle helmipakkauksen. Pienellä harjoittelulla helmien pujottaminen sujuu.

Vielä pari herkkupalaa 6-vuotiaan kuvauksesta:

6-vuotias
Lapsi pystyy jo hyppimään yhdellä jalalla ja harjoittelee ajamaan
kaksipyöräisellä pyörällä.

Meidän poika harjoittelee jo nyt kovasti yhdellä jalalla hyppimistä ja esitteli toissapäivänä taitojaan. Tosin ajatus ei ole hänen omansa, vaan olemme huvin vuoksi pyytäneet häntä kokeilemaan. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, oppii poika myös ajamaan pyörää ilman apupyöriä alle 6-vuotiaan.

Milloin on oikea ikä osata kuperkeikka? Tai voltti takaperin jumppapallon päältä lattialle? Trampoliinihypyt? Telemark-alastulo?

Yhden naisen työtaistelu, osa II

Elän jännittäviä aikoja työrintamalla. Palkankorotuskierros tuli ja meni, saldoni oli reilun 200 euron korotus, jota – näin ystävien kesken – pidän lähinnä vitsinä. En tiennyt miten päin olisin ollut, kun pomo kertoi korotuksesta. Hän odotti minulta ilmeisesti riemun purkausta, mutta sitä iloa en voinut hänelle suoda, vaikka säälistä olisi melkein tehnyt mieli teeskennellä onnellista.

Jaossa ollut palkkapotti koko tiimillemme oli ilmeisesti tuon reilun 200 euron luokkaa, joten pomoni otti yhdessä oman pomonsa kanssa ison riskin antamalla koko potin minulle. Selkärangan nipukkaa kylmääkin ankarasti, koska pomoportaan tiedossa ollut riski on toteutumassa: jos sermin takainen osasto maksaa, mitä pyydän, otan rahat ja juoksen. Palkankorotuskortti tällä osastolla on nyt katsottu eikä tulos ollut sitä, mitä odotin.

Olen niin alipalkattu kuin vain voi olla. Olen nyt kahteen otteeseen ollut baari-illan mittaan tilanteessa, jossa palkoista on tullut puhe. Kummallakin kerralla koko pöytäseurue on paljastanut omat palkkansa, joten minä tiedän tiimimme ja pomoportaan palkkatason. Minä olen kera korotuksenkin kaikkein alhaisimmalla oksalla. Vertaiseni tienaavat noin 500 euroa enemmän kuin minä, yhtä porrasta ylempänä ero on pahimmillaan 2000 euroa. 2000 euroa!!!!

Työtehtävien vaativuudesta ja suitsutuksen määrällä ja toisaalta palkkatasolla ei näytä olevan minkäänlaista yhteyttä. Jokainen projekti vakuuttaa, että olen kriittinen resurssi, ilman minua ei tulla toimeen. (Itse tiedän, ettei näin ole, mutta kommentit ovat tärkeitä oman markkina-arvon määrittämisessä.) Oma pomoni sanoi kerran minulle, että hän rakastaa minua. Suuria sanoja, pieni palkka.

Viimeisin kommentti tuli partnerifirman edustajalta: “For a capable lady like you, your pay is far too low.” Erään kollegani mielestä palkkani on niin pieni, ettei minun oikeastaan kannattaisi töissä tehdä töitä ihan tosissani eikä ainakaan stressata mistään.

Viimeinen vaihtoehto on tietysti hakea töitä oman talon ulkopuolelta. Tunnen tapauksia, joissa kierros muissa firmoissa on auttanut nostamaan palkan ihan uudelle tasolle. Mutta mitä jos tykkää omasta työstään eikä haluaisi lähteä?

Toki arvostettu ja suhteellisen turvallinen työpaikka sekä mielekäs työ ovat hyviä asioita sinällään. Itse asiassa olisin tyytyväinen euromääräiseen palkkaani, jos muut saisivat saman verran tai jos olisin huono tai edes keskinkertainen. Mutta kun muut saavat enemmän vain siksi, että ovat sattuneet olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja oma heikko palkkakehitykseni johtuu siitä, että minut pidettiin hiljaisena sen varjolla, ettei tutkintoni ollut valmis, on tilanne itkettävän raivostuttavan epäoikeudenmukainen. Minä häpeän alhaista palkkaani. Se saa minut tuntemaan itseni luuseriksi, vaikka päällisin puolin olen tyytyväinen elintasooni, asemaani ja työtehtäviini.

Taistelu jatkuu. Olen päättänyt laittaa urakehityksen suhteen viitosvaihteen päälle. Varokoot kaikki minun kyynärpäideni etäisyydellä olevat!

Tietotyöläisprole sisustaa

En harrasta niitä-näitä-blog-entryjä, mutta kokeilenpa nyt sellaisen kirjoittamista. (Syynä, etten harrasta, ei tällä kertaa ole se, että olisin mielestäni niin paljon erikoisempi kuin muut [huom, ironia], vaan se, että jos minä alan suoltaa tekstiä, niin sitähän sitten t u l e e. Elektronisessa ympäristössä tiiviys on elinehto.) Nyt on kuitenkin niin, että mies on post-Kärppämatsillisilla oluttuopeilla (joita tappion vuoksi otetaan kuulema vain yksi tai kaksi), Eetu-puppelini nukkuu, ja minä olen niin väsynyt, etten jaksa painaa TV:n kaukosäädintä ja päättää mitä kanavaa katsoisin. Näppäimistön takominen on niin paljon ihanamman passivoivempaa.

Tämä ei muuten ole kännibloggaus, koska olen juonut vasta yhden lasillisen viiniä.

Tänään myin Eetun vaatteita kaksosten äidille, joka ehdoin tahdoin oli laittanut firman virtuaalikirpputorille ilmoituksen, että haluaa ostaa lasten vaatteita. Täytyyhän sellainen tilaisuus käyttää hyväksi. Etenkin, kun meneillään on elämää suurempi operaatio, jonka tarkoituksena on:

a) yleensä päästä eroon ylimääräisestä tavarasta, jota on pesiytynyt nurkkiin ja kaappeihin
b) erityisesti päästä eroon tavarasta, jotta sitä ei tarvitsisi viedä meidän uuteen – toistaiseksi vielä talotehtaalla pätkittävänä metritavarana pinossa kököttävään – taloomme.

Pelkkä kaappien siivous eli uudelleenjärjestely on tuonut avaruutta ja lisähyllymetrejä. Alan pikkuhiljaa uskoa, että todellisuudessa mahtuisimme ihan hyvin asumaan esimerkiksi tässä 90-neliöisessä kolmen makuuhuoneen asunnossa, jos vain tavaramme olisivat kauniimmassa järjestyksessä! Miten epämiellyttävä havainto ihmiselle, joka parhaillaan syytää valtavat määrät omaa ja pankin rahaa pohjattomaan kaivoon, joka rakennusprojektiksi kutsutaan.

Mitään kattohintaa ei ole millekään. Paljonko normaali-ihmisen kannattaisi maksaa esimerkiksi lattianeliöstä? Kovasta muovista tehtyä, puun näköiseksi feikattua lattiapinnoitetta, jota myös laminaatiksi kutsutaan, saisi alle 10 eurolla per neliömetri. Ennen talonrakennuksen aloitusta minulla oli kaksi ehdotonta vaatimusta: toinen oli, että meidän taloon ei tule laminaattia, toisen olen unohtanut (vai olisiko se ollut se helikopterikenttä?).

Siis: mitä tahansa muuta, mutta ei sitä wanna-be-parkettia. Miten sitten valita meille sopiva puulattia? Eniten haaveilen oikeasta lautalattiasta, mutta vaikka se onkin edullinen, se on kovin hankala asentaa valetun lattian päälle. Naarmujakin pehmeään puupintaan tulee kuulema helposti – seikka joka ei minua huolettaisi ollenkaan. Olen leuhka siitä, että minun poikani on saanut jopa laminaattilattiaan aikaiseksi reiän. Sellaista materiaalia ei olekaan, johon tuon villieläimen kynsi ei pystyisi. Olkoon se siis parketti.

Haluan lattian, joka on a) vaalea, b) leveälautainen. Leveältä laudalta näyttävää parkettia kutsutaan kartanoparketiksi. Emme ole vielä löytäneet mistään koivuista kartanoparkettia. Epäilemättä sitä on, mutta mihin hintaan? 30-40 euroa neliöltä on vielä mahdollisuuksien rajoissa. Entä 47 euroa? Tai 52 euroa? Miettikää: 50 euroa yhdeltä lattianeliöltä! Frechheit! Julkeus! Ryöstö! Merde!

Rakentamisessa ja sisustamisessa jos missä löytää oman tarkoin euroissa määritellyn lokeronsa yhteiskunnassa. Jotkut materiaalit ovat kertakaikkiaan liian kalliita. Yksittäisiä kalliita kappaleita voi ostaa, satunnaisesti voi törsätä johonkin julmetun ihanaan, mikä on pakko saada. Mutta koko kalustusta meillä ei ole varaa hankkia design-ökyliikkeistä, ja parkettikaupassakin olen asennoitunut luomaan vain laiskahkon silmäyksen “sinne kalliille puolelle”, mutta palaamaan sen kummemmin surematta tietotyöläisprolepuolelle.

Rakennusprojektimme motoksi sopiikin hyvin lause: “Sitten sinne seuraavaan taloon.” Pidämme säälittävän tiukasti kiinni illusiosta, että joskus meillä on varaa Unelmataloon.

Tädilläni sen sijaan on teoria, että jossain vaiheessa elämää oma ekonominen status on löytynyt ja siitä lokerosta ei ole ulospääsyä. Olen oppinut kaikissa elämäni vaiheissa kysymään itseltäni: Onko tämä minun lokeroni? Vai voinko vielä vähän pidemmälle päästä? Haluaisin vapautua tuosta ajatuksesta ja uskoa siihen, että minulla on vielä yli 30-vuotiaana mahdollisuudet singahtaa kirkkaana uraohjuksena taivaalle ja saada oleellisesti paljon enemmän kunniaa ja mammonaa kuin tällä hetkellä. Kyyninen tietotyöläisproleminäni haukottelee.

Ja nyt se toinen lasillinen viiniä. Ja kas, oma armas Kärppä-faninikin könyää juuri sopivasti iltaani sulostuttamaan. Pelissä oli hänellä kuulema väärä lakki - siitä häviö. Hei hei.

Currysta ei kaikki tykkää

Kertovatko nämä testit oikeasti jostain vai eivätkö kerro? Tämäkin tuntuisi kertovan: kysymykset (ja vastaukset!) olivat osuvia ja tulos sopii minulla aika täsmällisesti. Minusta nämä testit eivät edes ole erikoisen hauskoja, mutta teen aina yhden silloin toisen tällöin, koska aivan yllättäen joskus osuu niin napakasti kohdalleen.

Hot hot! I am Curry Flavoured. I have a spicy personality. If you can take the heat, you'll love me, if not, I'll probably make you cry. I am not for the faint-hearted. What Flavour Are You?

[via Touhulan perhe]

Kiinaan synnyttämään ja lepäämään

Hesarissa on oiva kirjoitussarja äideistä ja lapsista ympäri maailman. Olen ahminut silmiini osuneet osat yhtä ärhäkkäästi kuin seitsemän tuntia nukkunut vauva nälkäisenä herätessään nyhtää rinnasta maitoa. Miten virkistävää onkaan lukea ihan erilaisista käytännöistä vaihteeksi! Kuinka voikaan olla niin sokea ja kuvitella, että oman maan käytännöt ovat niitä ainoita hyviksi havaittuja yleismaailmallisia peruskäytäntöjä!

Eilisen Hesarin kuvaus kiinalaisesta äitiyskuukaudesta sai minut yh-yh-yh-ynisemään aamuteeni ääressä. Synnyttäneelle äidille kuukausi lepoaikaa toipua synnytyksen kauhuista ja keskittyä imetyksen käynnistelyyn! Epistä! Miksen ole kiinalainen!!!

Sinänsä mielenkiintoista, että olen jo aikaa sitten luvannut itselleni ja perheelleni, että jos (epätodennäköistä) meille joskus vielä tulisi vauva ja minä sen joutuisin synnyttämään, haluaisin ensiviikoiksi talon täyteen tomeria naisia. Vauvaa ehkä hoitaisin itse, mutta muuta en sitten tekisikään. Tilaisin siivoojan, pyytäisin äitini ja anoppini luoksemme muutamaksi viikoksi, keräisin ympärilleni armeijallisen avuliaita ihmisiä, sellaisia, joiden hyvinvoinnista minun ei tarvitsisi huolehtia, päättäväisiä, toimeentarttuvia, fiksuja ihmisiä (naisia).

Kuvittelin, että tämä ajatus on ihan läpimätä ja kertoo lähinnä minun epäkelpoisuudestani äitiyden saralla. Mutta kas! Sama käytäntö on kiinalaisnaisille arkipäivää!

Mitä jos menisinkin ensi kerralla järkiään Kiinaan synnyttämään? Vaan saakohan siellä epiduraalin?

Äidinmaito, tupakka ja huumeet

Naperoblogissa havaittu ja sittemmin poliittisen korrektiuden nimissä poistettu kuva tuttipullosta maitoa juovasta vauvasta herätti ensin keskustelun siitä, onko kuva vauvasta ja tuttipullosta korvikemainontaa. Sittemmin tässä – ulkopuolisesta varmasti mielipuolien käymältä vaikuttavassa - keskustelussa on siirrytty pohtimaan, miksi korvikkeiden mainonta ylipäätään on kiellettyä.

Kerronpa heti, että minusta korviketta voisi aivan hyvin mainostaa silläkin uhalla, että se vähentäisi tai lyhentäisi imetystä.

Mistä saa tietoa eri korvikkeiden eroista tai korvikkeista ylipäätään? No internetistähän kaikkea tietoa saa, eikö niin? Väärin, tässä tapauksessa. Kun kerran vauva ja tuttipullo tulkitaan korvikkeiden piilomainonnaksi, on toki ehdottoman kiellettyä edes listata korviketta tuotelistoilla tai kertoa korvikkeista yleismaailmallisen asialliseen sävyyn yhtään mitään. Pirkan sivuilta löytyy haulla kolme osumaa hakusanalla äidinmaidonkorvike. Yhdessäkään ei kerrota äidinmaidonkorvikkeista yleensä, kaikki ovat vastauksia kysymyksiin tai muuten ongelmakeskeistä. Tuoteluettelosta korviketta ei löydy (ehkä korvike ei ole enää edes Pirkan nimissä, vaan ison pahan Nestlen?).

Hämmästyttävää kyllä lähes kaikki korviketietous netissä on jotenkin negatiivisesti värittynyttä. Korvikemainontakielto löytyy helposti, samoin erilaisten organisaatioiden varoitukset tuosta valkoisesta myrkystä. Ilmeisesti kaikki tietous korvikemaidosta tai tuttipullolla ruokkimisesta tulkitaan korvikemainonnaksi, joten sellaista ei tämän maan webbisivuilta löydy.

Löytyi sentään suhteellisen puolueettomalta vaikuttava määritelmä äidinmaidonkorvikkeelle tohtori.fi:stä:

"äidinmaitoa korvaamaan käytetty lehmänmaitoseos, joka on laimentamalla ja eri aineita lisäämällä saatu jossain määrin muistuttamaan äidinmaitoa"

Sen sijaan esimerkiksi Alkolla on kauniit ja asialliset Ruoka ja juoma -sivut, vaikka kaiken järjen mukaan alkoholistakaan ei saisi olla tarjolla mitään tietoa, koska onhan se nyt epäterveellisempää kuin vaikkapa maito, vesi tai tuoremehu. Alkon sivuilla on artikkeleita kuten "Helpot symbolit auttavat viinin valinnassa" ja "Mitä juomaksi kinkun ja kalkkunan kanssa?" Kun Naperoblogissa kirjoitettiin vähän samaan sävyyn siitä, miten ruokkia allergista lasta, nousi äläkkä: Ei saa sanoa ääneen, että annetaan korviketta!

Kahviakin saa mainostaa ja myydä alennuksella tuoteluetteloista. Samoin karkkia ja suklaata! Apua, mihin tämä maailma on menossa!

Jonkinlainen fanaattinen äitimafia on päässyt Suomessa niskan päälle, koska kaikki korviketieto on sensuroitu. Edelleen kai korviketietoa saa neuvolasta, jos pyytää. Lain mukaan neuvolasta nimittäin saa jakaa tietoa korvikkeista. Se onkin sitten ainoa kanava, jonka laki sallii. Silti neuvolantädit saavat olla tarkkana, ettei vaan tulisi jaetuksia läpyskää, joka näyttää mainokselta.

En keksi mitään muuta vastaavaa yhtä paheellista tuotetta äidinmaidonkorvikkeen rinnalle kuin tupakan ja huumeet. Katsotaan asiaa positiivisesti: jospa lapseni välttyy tupakalta ja huumeilta, kun on elänyt muutaman kuukauden on-the-edge-korvike-elämää jo vauvana, eikä nuoruusiällä enää tarvitse revitellä! Vai johtaako yksi pahe toiseen?

Feministi ampuu kovilla

Reipasta puhetta erittäin yhteiskuntakriittiseltä feministiltä:

"Kun asioin virkamiesten kanssa, toivon että minusta ei käytetä sortavaa nimitystä "äiti". Äiti-termi on tasa-arvolain vastainen sukupuolisessa kuormittavuudessaan ja se asettaa sukupuoleni lähtökohtaisesti huonompaan asemaan."

Sen verran on järkeä päässä, että tunnistan Totuuden, kun se minulle kultaisella tarjottimella tarjoillaan.

Hienoa äMMä!

Koska vastaukseni äMMälle, joka oli kommentoinut kirjoitustani Päivähoitoon ennemmin tai myöhemmin, venähti pitkähköksi, päätinkin julkaista sen uutena entrynä.

ÄMMälle kiitos, tartuit napakasti juuri niihin kohtiin, joihin itsekin olisin tarttunut, jos olisin halunnut esittää kommentin!

Perhepedissä nukkuva ja taaperoksi asti imetetty lapsi voi ihan hyvin käydä päiväkodissa. Tunnenkin itse monta tällaista tapausta. Lapsikeskeinen hoitotapa ja päivähoito eivät sinällään sulje toisiaan pois. Lasta voi imettää aamuisin ja iltaisin ja yöt voi nukkua samassa sängyssä, vaikka päivällä oltaisiinkin erossa. Paraisten ystävän kommentti on silti erittäin perusteltu, koska väitän, että tiettyjen periaatteiden noudattaminen kulkee käsi kädessä. Esimerkiksi taaperoimetyksen ja kotihoidon välillä on todennäköisesti erittäin vahva korrelaatio.

Tutkimuksen mittareista kiinnostuin minäkin siinä silmänräpäyksessä, kun luin sanan menestys. Menestystä on kovin monenlaista. Tämä on juuri sitä keskustelua, jota olen vaatinut webbikontribuutioissani uudestaan ja uudestaan: Mihin me lapsiamme kasvatamme? Mikä on kasvatusihanteemme? Millaisia erilaisia kasvatustavoitteita ihmisillä on ja miten nämä näkyvät vanhempien, päivähoidon ja koulun kasvatusotteessa? Tämä olisi huippumielenkiintoinen tutkimuskohde. Jos joskus päätyisin tutkimaan jotain varhaiskasvatukseen tai yleiseen kasvatustieteeseen liittyvää, tämä olisi varteenotettava aihe.

Itse päättelin, että tässä tutkimuksessa mittarit nimenomaan olivat kunnossa, koska menestyksen mittarina ei pidetty yksinomaan koulutodistuksella tai jollain materialistisella dimensiolla mitattavia asioita.

Silti olisi hyödyllistä tietää, mitä sosiaalisilla taidoilla tarkoitettiin. Sosiaalisia taitoja saatetaan mitata esimerkiksi sillä, paljonko lapsella on kavereita tai kuinka moni lapsi luokassa nimeää tutkitun lapsen kaverikseen. Onko tämä sellaista menestystä, jota toivomme omalle lapsellemme? Itse en nimittäin arvosta sitä sellaista harmittoman huoletonta ihmistyyppiä, josta kaikki pitävät...

Eilinen Hesarin artikkeli (joka BTW ilmestyi lähes viikon myöhemmin kuin Kalevan vastaava) ei tuonut juurikaan lisävalaistusta. Jostain syystä Hesarissa kainaloon oli liitetty ympäripyöreä kauppakorkealaisten opiskelijoiden haastattelu, joka meni varsinaisesta aiheesta ihan vinoon. Oliko haluttu hakea nimenomaan menestyneitä nuoria? Heitä ilmeisesti löytyy sitten erityisesti kauppakorkeasta. Toinen haastatelluista oli ollut kotona kouluikään, toinen päivähoidossa alle 2-vuotiaasta. Kummallakin oli kivoja muistoja. Mistä tämä sitten kertoo? Ainoastaan siitä, etteivät yksittäistapaukset kerro yhtään mistään.

Järkevämpää olisi ollut haastatella vaikka muutamaa ala-asteen opettajaa ja kysyä, näkyykö koulussa ero kotihoidossa ja päivähoidossa olleiden välillä ja jos näkyy, niin miten. Opettajat käsittelevät vuosien saatossa valtavan määrän lapsidataa, joten trendeistä, korrelaatioista ja keskimääristä voisi saada melko luotettavaa tietoa juuri heiltä.

Activista mamacita

You're an agitator! Your kids have grown up on the
front lines of rallies and pickets, and chances
are that you boycott at least one company for
its bad business practices. Your kids are
learning what matters to you and how they can
change what matters to them.

[via Mindfulness]

Hih! Vähän sinne päin totta tosiaan!

Päivähoitoon ennemmin tai myöhemmin

Minun piti jo aikaa sitten polkkaista bloginpätkä uudesta ruotsalaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan varhain päivähoidon piiriin saatetut lapset menestyvät elämässään paremmin kuin kotona hoidetut. Menestyksen mittareina käytettiin paitsi koulutodistusta myös sopeutumiskykyä ja sosiaalisia taitoja.

Taustatukijani Paraisilta ehti jo sähköpostittaakin uutisenpätkän ja kysellä olenko huomannut. Hän kommentoi asiaa näin:

"Terveiset vaan perhepeteihin ja taaperoimettäjille: meidän sukupolven eksistentiaaliset tuskat ja ruuansulatusongelmat ei ruotsalaistutkijoiden mukaan johdukaan varhaisesta päivähoitoon joutumisesta."

Toisen ystäväni (jonka toinen kahdesta akateemisesta tutkinnosta on lastentarhanopettajatutkinto) kommentoi: "Tiedäthän Kookos, että päivähoidosta tehdyt tutkimukset vaihtelevat yhteiskunnan työvoimapoliittisen tilanteen mukaan. Kun toisen maailmansodan jälkeen piti saada naiset pois työelämästä, jonne he olivat sodan aikana olosuhteiden pakosta ujuttautuneet, tehtiin paljon tutkimuksia, joissa osoitettiin, miten haitallista päivähoito on."

Tietääkseni jo oppikirjoihinkin ehtineet viimeisimmät tutkimustulokset tätä ennen päätyivät siihen tulokseen, että päivähoito edistää lapsen kehittymistä, jos kotiolot ovat huonot. Jos siis lapsi ei saa virikkeitä, huomiota, hoivaa ja kasvatusta kotona, päivähoito voi paikata vajetta. Jos taas kotiolot ovat hyvät, päivähoidolla ei ole mitään vaikutusta suuntaan eikä toiseen. Tämän viimeisimmän väitteen uusi tutkimustulos siis kumoaa, väittääpä vielä häpeilemättä, että lapset, jotka eivät koskaan olleet päivähoidossa menestyivät kaikkein heikoimmin.

Mullistavaa on lisäksi se, että on tutkittu nimenomaan alle yksivuotiaana päivähoitouransa aloittaneita lapsia. Alle yksivuotias on minun vokabulaarissani synonyymi sanalle vauva. Vaikka moni äiti onkin sitä mieltä, että lapsen kasvaessa on ihan mukavaa, jos lapsi viettää vähintään muutamia tunteja päivittäin/viikottain tarhassa muiden lasten ja kehittävien askareiden parissa, on meillä kuitenkin pidetty täytenä totuutena sitä, että alle kolmivuotiaan paras paikka on kotona.

Jos tutkimustuloksia kannattaisi tai ylipäätään voisi arvottaa, sanoisin, että tämä on hyvä tulos. Sen lisäksi, että se vapauttaa monen äidin syyllisyydestä aitoon valintatilanteeseen, se myös kertoo ruotsalaisen (toivottavasti kaikkien Pohjoismaiden) päivähoidon korkeasta laadusta.

Vauvoille maitoa!

En oikein ehdi kirjoitella enkä lukeakaan, mutta pikainen surffailu paljasti, että Pirkan Naperoblogi on saanut viime aikoina paljon uusia lukijoita.

Sitä saa mitä tilaa

Väillä ihmettelen oikein toden teolla, miksi ihmiset tekevät lapsia. Onhan minulla itsellänikin lapsi, totta. Eikä yhteiskunnassamme vaadita sen kummempia perusteluja jälkikasvun hankkimiseksi. Pelkkä hoivaamisvietti, jota myös vauvakuumeeksi kutsutaan, riittää monen mielestä ihan hyvin perusteeksi, vaikka perhe kituuttaisi köyhyysrajalla ja lapset olisivat käytännössä yhteiskunnan elätettävänä.

Omaan ystäväpiiriini ei kuulu sosiaalituella eläviä suurperheitä. Sen sijaan ystäväpiiriini kuuluu melkoisen urakeskeisiä, hyvin toimeentulevia, kolmekymppisiä pariskuntia, jotka haaveilevat siitä ensimmäisestä, toisesta tai – jotkut harvat – kolmannesta lapsesta. Ihmettelen näidenkin pariskuntien halua lisääntyä. Ja minusta on vastenmielistä, miten jotkut suoranaisesti valehtelevat, etteivät aio hankkia lisää lapsia ja BING! Parin kuukauden päästä ollaan raskaana.

Joillekin ensimmäistä lasta suunnitteleville minun tekisi mieleni sanoa suoraan, että teidän elämäntyylillä lapsi on big nou nou. Töissä tehdään pitkää päivää, työnantaja vaatii matkustamaan maiden ääriin, parisuhteessa on kurttuja, mies ei vaikuta ollenkaan niin innostuneelta asiasta kuin nainen. Voihan olla, että lapsi tuo tullessaan tervetulleen elämäntapamuutoksen. Tai sitten ei. Jos elämäntavan muutos ei ollutkaan kiva, sitä ei ikävä kyllä voi enää perua. Lasta ei voi palauttaa.

Minulla on parikin ystävää, jotka valittelevat arjen raskautta, viikkojen yksinhuoltajuutta miehen työmatkojen vuoksi, lasten sairastamista, sitä että töihin ei ehdi paneutua. Ihmettelen miksi piti hankkia kaksi lasta peräjälkeen? Ja miksi ei voinut lopettaa kahteen, että piti kolmaskin vielä?

En vaan voi ymmärtää. Eivätkö he ole kuulleet ehkäisystä?

Kyllä minutkin joskus valtaa söpöstelyfiilis, kun kohtaan pikkuvauvan. Haaveilen usein uudesta vauvasta. Mutta kun minä tiedän, että vauvan kanssa pitää valvoa öitä ja jo vauvan maailmaan saattaminen on karmiva toimi, ja että kuitenkaan en selviäisi arjesta niiden standardien mukaan, joiden mukaan haluan elää, en näe yhtään syytä, miksi ehdoin tahdoin haluaisin muuttaa elämääni taas piirun verran hankalammaksi.

Minä haluaisin lisää lapsia, mutta en kykene niitä hoitamaan. Se on realiteetti, johon minun on ikävä kyllä sopeuduttava. Se on puhdasta järkeä, vastuunottoa omista valinnoista.

En ihmettele lasten hankkimista kovinkaan paheksuen, vaan maailmassa-monta-on-ihmeellistä-asiaa-tyyliin. Niin, myönnän kyllä, että paheksun suurten lapsimäärien synnyttämistä, jos oma elämä ja talous eivät ole hallinnassa. Mutta muuten en paheksu, ehkä ennemminkin kadehdin kanssasiskojen uskallusta. Tehkää vaan maa täyteen lapsia, mutta älkää minulta odottako myötätuntoa, jos väsyttää.

Poliittinen pesäero

Olimme pitkällä ja puhdistavalla lomalla. Emme kovin kaukana normaaliarjesta, mutta henkisesti kuitenkin ihan eri sfääreissä.

***

Eilen seurasin A-Talkin pikaista analyysiä pääministerin ja vaimonsa erosta ja sen poliittisista vaikutuksista. Politiikan asiantuntijaa tai mitä lie professoria haastateltiin. Toimittaja kysyi asiantuntijalta, eikö ero tule Vanhaselle huonoon aikaan noin niin kuin presidentinvaaleja ajatellen – jos oletetaan, että Vanhanen vielä harkitsee kisailua.

Minua hieman hymyilytti asiantuntijan hellyttävän naivi vastaus. Hän sanoi, ettei avioeroa voi ajoittaa, “se tulee, jos se tulee”.

Noinkohan on? Jos Vanhanen aikoisi asettua presidenttiehdokkaaksi, ja jos hänen vaimonsa tuntee häntä ja hänen poliittisia ambitioitaan kohtaan pienintäkään kiinnostusta, uskoisin, että avioeron ja siitä ilmoittamisen voisi hyvinkin ajoittaa paremmin. Vuoden verran voi kuka tahansa sinnitellä kurjassakin liitossa. En kuitenkaan jaksa uskoa, että Vanhanen hakkaisi vaimoaan tai lapsiaan tai viipyisi viikkotolkulla kännäysreissuilla, pettämiseenkään en oikein usko – sen verran varovaiselta kaveri vaikuttaa.

Ennen vanhaan harrastettiin, ja konservatiivisemmissa kulttuureissa kuin Suomen harrastetaan edelleen, kulissiavioliittoja. Kiva juttu, jos nyt tuli osoitetuksi, että sellaisesta turhanaikaisuudesta on päästy eroon - mutta väite "avioero tulee, jos tulee" on kyllä edelleenkin kukkupuhetta. Päätös avioerosta on yhden, kahden tai useamman ihmisen, ja epäilemättä avioero on neuvottelu- ja kaupantekotilaisuus niin kuin mikä tahansa muukin inhimillinen toiminta.

Uutislähetyksen haastattelussa Vanhasen habitus toi etäisesti mieleen Clintonin ahdingon aikoinaan Lewinsky-skandaalin myllerryksessä. Vaikka Clinton vaikutti aikamoiselta limanuljaskalta, kävi minun häntä melkein sääliksi; hän oli kaksinaismoralistisen, kiihkokonservatiivisen, poliittisen retoriikan uhri. Samaan tapaan kömpelösti joutui Vanhanen eilen puimaan kameroiden edessä yksityisasioitaan. Suomalainen mies on – jos mahdollista – vieläkin säälittävämpi kuvaillessaan pseudoasiallisin kääntein avioliittonsa tilaa ja lähihistoriaa.

Pääministeri napsii tässä pyörityksessä saavillisen sympatiairtopisteitä. En jaksa selittää miksi, mutta keskustapuolue vaikuttaa minustakin nyt – tästä ja muista syistä – inhimillisemmältä ja uskottavammalta kuin koskaan. En minä tietenkään sympatiasta keskustapuoluetta tai mitään muutakaan puoluetta äänestä. Silti julkisuuskuvan muutos on mielestäni merkittävä.