torstaina, toukokuuta 26, 2005

Elefantti olohuoneessa

Poikani pelkää elefantteja. Voisi ehkä kuvitella, ettei pelko kovin paljon elämää invalidisoi, koska täällä Suomessa norsuja näkee melko harvoin. Tämä on kuitenkin harhaluulo: meillä on elefantti makuuhuoneessa ja lisäksi niitä juoksentelee eteisen ja olohuoneen tienoilla. Kaikki eivät vain niitä näe.

Eetun mielestä on itsestäänselvää, että makuuhuoneessa on elevantti (jota toisinaan myös emamatiksi kutsutaan). Hän suuttuu, jos yrittää väittää, ettei siellä mitään elefanttia ole. Nukkumaan mennessä elefantti joskus häiritsee Eetua niin, ettei rauhottumisesta meinaa tulla mitään, mutta olemme selvinneet tilanteista sanomalla, että antaa elefantin olla siellä, “eiköhän sekin kohta käy nukkumaan”. Nukkuvat elefantit ovat huomattavasti vaarattomampia kuin hereillä olevat.

Toissapäivänä elefantit kävivät todella uhkaaviksi. Eetu odotteli kaikessa rauhassa traktorinsa kanssa, että kaikki eläimet menisivät ohi ja hänen vuoronsa tulisi lähteä ajamaan. Elefantteja kuitenkin tuli aina vain lisää niin että Eetua lopulta alkoi kauhistuttaa: “Nyt niitä elevantteja tuolta tulee! Minua pelottaa!”

Loppuillan Eetu viihtyikin äidin helmoissa tai ei ainakaan metriä kauempana. Elefanttikauhu istuu tiukassa.

sunnuntaina, toukokuuta 22, 2005

Sunnuntain toivepolkka

Sunnuntain, chardonnayn ja melko lämpimän päivän kunniaksi taas toivotut niitänäitä-blogi-ravistukset!

Menivät sitten valitsemaan sen tädin Huitsinkuikasta. Nyt kaikkien kuuluu sanoa, että ihan hyvä valinta tämäkin ja niellä tappionsa. Tappion nielijöitä on kaiken kaikkiaan kymmenen (10) vähemmän kuin voittoa täydestä sydämestään juhlijoita. Onnittelut vaan voittajalle: Sinulla on, Tarja, kutakuinkin puolen kentän kannatus.

Toden sanoakseni en ole seurannut puoluekokousta lainkaan, mutta täytynee tehdä se jälkikäteen ainakin lukemalla lehdet. Sen sijaan meillä on tänä viikonloppuna n u k u t t u – voisimme perustaa nukkujien puolueen. Lauantaina heräsin kello yhdeksän – plim! – mies köllötteli vielä vieressä, pojasta ei hisahdustakaan. Tunnin verran kieriskelin sängyssä odottaen pikkumiehen iloisia aamutervehdyksiä, sitten luovutin ja nousin kymmeneltä. Luovuttamisen ääniin heräsi viimein nuorimmainenkin puolueen jäsen.

Viime yön poika nukkui vieressämme. Aamulla heräsin klo 9.30, kun pehmeä käsivarsi kiertyi kaulalleni ja pieni iloinen ääni toivotti minulle huomenet: “Pöö!” Hetken höpöteltyämme käskin pojan mennä iskää etsimään. Poika huhuili sinnikkäästi: “Ikkää, mittä tinä oleet?” Vaan ikkäpä olikin jo lähtenyt tontille kahden unimurmelin koisatessa.

Ei siitä ole montaakaan päivää, kun mietin, milloinkohan poika alkaa nukkua ajoittain pidempiä unia. Nyt taidamme olla siinä taivaallisen ihanassa vaiheessa, kun lapsemme menee ajoissa nukkumaan, nukkuu pitkään, pysyy koko päivän virkeänä ja iloisena hereillä niin, ettei päiväunien poisjääminen tunnu painajaismaiselta. Kiitos, Taivaan Isä, kiitos. Kiitos!

Voisin tietysti imarrella itseäni. Sanoin nimittäin pojalle perjantai-iltana näin: "Huomenna meillä ei ole kiire minnekään. Voidaan nukkua pitkään. Aamulla, jos meinaa vähän herätä, voi kääntää kylkeä ja jatkaa nukkumista. Jos vähän silmät raottuu (esitystä miten unisen silmät raottuu), voi vaan hmm-hmm-hmm (esitystä, miten silmät painuvat kiinni ja nautinnollisesti käperrytään nukkumaan) käydä uudelleen nukkumaan." Poikaa nauratti ja hetken harjoittelimme oikeanlaisia ilmeitä. Mutta se tehosi! Tehkää hei kaikki näin! Kun lapselle sanoo, että nuku huomenna pitkään, niin kas sehän nukkuu!

Loppukevennykseksi vielä Touhulan äidin alulle laittama meemiläinen, jonka ensin bongasin Kiltiltä. Näitä ette koskaan kuule minun sanovan:

- Kyllä kiitos, ihan tarpeeksi on järjestetty vanhempainiltoja.

- Ai valkoviiniä? Ei, minä ottaisin mieluummin vaan lasillisen vettä.

- Tänään en jaksa istua baarissa, joten lähdenkin tästä kotiin heti ensimmäisten joukossa. Moi!

- Mitä sitä lajittelemaan, lopuksi ne päätyy roskakuormassa kuitenkin samaan läjään.

- Taidanpa lähteä näissä verkkareissa kauppaan.

- Ei Eetu voi käyttää tuollaista vaaleanpunaista pottaa. Sehän on tyttöjen väri!

- Mitä jos tehtäisiin tänä jouluna sellainen diili, että aikuiset ei osta toisilleen lahjoja.

- Haetaanpa makaronilaatikkoa sen sijaan että mentäis Mäkkärille.

- Osta sitä halvempaa oliiviöljyä.

- Vien kompostin ja kipaisen sitten saman tien jumppaan.

- Syö reippaasti lautanen tyhjäksi. Afrikassa lapset näkee nälkää.

- Kulta, mä voin käydä tankkaamassa.

- Tässä kuussa säästän ja jätän käymättä kosmetologilla ja kampaajalla.

Heippa. Bleibt sauber.

perjantaina, toukokuuta 20, 2005

Oodi Maijalle

Feministi kirjoittaa bestiksestään, joten minäkin intouduin. Haastan myös kaikki lukijani ja lukijoiden lukijat meeminomaisesti kirjoittamaan parhaasta ystävästään! Minä kutsun ystävääni tässä Maijaksi, mutta nimi on muutettu.

Pidin itseäni pitkin lapsuuttani ja nuoruuttani melko kummallisena ihmisenä. Lapsena minulla ei oikeastaan koskaan ollut sellaista absoluuttista bestistä, jonka kanssa olisin kokenut sielujen sympatiaa. Toisena opiskeluvuonna muutin kolossimaiseen opiskelijasolukompleksiin. Toivoin, että kämppikseni olisivat jotenkuten siedettäviä, mutta olin varautunut pahimpaan.

Kuinkas kävikään, kämppiksekseni tuli tyttö, joka ensin vaikutti mukavalta ja harmittomalta, mutta johon hyvin nopeasti suorastaan rakastuin. Tyttö, Maija, puhui isoon ääneen ja nauroi paljon. Hän oli naivin luottavainen ja ystävällinen. Hän oli uskomattoman fiksu, sivistynyt, mutta samalla vähän hukassa, kovin nuori (niin kuin minäkin tietysti). Hän vouhotti samoista asioista kuin minäkin, kulttuuritapahtumista, kirjallisuudesta, yhteiskunnallisista vääryyksistä, siitä miten kammottavaa oli yläasteella ja liikuntatunneilla. Kokeilimme kaikenlaista hassua yhdessä, asioita joita kumpikaan ei ollut tehnyt ennen: liityimme asukastoimikuntaan, teimme kotiviiniä, kävimme teekkaribileissä.

Maijan perhe oli valloittava: äänekäs ja iloinen. Olisin halunnut, että he olisivat aina olleet meillä. Pikku hiljaa aloin kutsua Maijaa sopivissa tilanteissa siskokseni, koska hän tuntui niin läheiseltä. Päätin vähän kuin adoptoida koko perheen kakkosperheekseni.

Jätimme soluasuntokompleksin taaksemme – tulen aina muistelemaan sitä lämmöllä – ja muutimme kolmen tytön kimppakämppään. Siitä vasta ilo alkoikin. Tuo vuosi säilyy muistoissani elämäni parhaana vuotena. Minulla ei ikinä, ikinä ole ollut niin hauskaa kuin silloin. Suureksi osaksi hauskuus oli Maijan ansiota. Tyhjänpäiväinen biletys sinällään ei olisi tehnyt minua onnelliseksi, mutta Maijan ja toisen kämppiksen kanssa kaikki asiat saivat ylevämmän merkityksen. Kaikesta keskusteltiin. Meno ja meininki ei ollut itsetarkoitus, vaan se, että omille ajatuksille löytyi aina ymmärtäjä – ja vielä ihmeellisempää: ihminen, joka ajatteli ihan samoin!

Kesäisin jouduimme aina erilleen. Itkin aina sen päivän, kun Maija lähti kesätyöpaikkakunnalleen.

Maijasta on kuoriutunut menestynyt, itsevarma ja jumalaisen kaunis kolmikymppinen nainen. Ihailen häntä. Etäältä katsoen – Maija asuu ja vaikuttaa Pariisissa ja milloin missäkin päin maailmaa - on joskus vaikea muistaa, millainen hän oli ensimmäisenä opiskeluvuonnaan. Sitten taas kun vaihdan pari sanaa Maijan kanssa muistan taas: pelkästään hänen äänensä tekee minut iloiseksi, hän kritisoi näkemyksiäni lempeästi ja kertoilee elämästään kepeän huvittuneen murhemielisesti.

Joskus, kun kaipaisin lohdutusta, pelkkä ajatus siitä, että voisin soittaa tai kirjoittaa Maijalle, tekee oloni paremmaksi. Toisinaan ajattelen kauhulla, että olisinkin asettunut asumaan jonnekin muualle toisena opiskeluvuonna. Vaikka olisimme asuneet samassa talossakin Maijan kanssa, emme ehkä ikinä olisi osuneet kohdakkain, niin että olisimme ystävystyneet. Vai voiko luottaa siihen, että Suomen kokoisessa maassa samalla tavalla ajattelevat ihmiset kohtaavat toisensa ennemmin tai myöhemmin?

Suukkoja Maijalle Pariisiin! Muah muah muah!

keskiviikkona, toukokuuta 18, 2005

In my book

Kiltillä on gallup suhtautumisesta kesän tuloon, Hiipinä on kohdannut ennakkoluuloja nelikymppisten naisten uima-asusteita kohtaan, Kaura kirjoittaa syömisestä.

Minä taas katsoin eilen totuutta silmästä silmään tavaratalon pukukopissa. Ja totuus ei ole kaunis, ei. Ei ne hyvät tissit paljon auta, jos vatsalla on monta makkaraa. Kauhtuneen värinen tukkakin näytti hyvältä (kampaaja vasta 1,5 viikon päästä), kun vertasi levenneisiin reisiin. Jos mistä, niin soukista reisistäni olen ollut ylpeä. Nyt ei ole enää niitäkään. Näytin peilikuvassa keski-ikäiseltä, nuoruuden kukoistuksensa menettäneeltä tantalta! Voi ei!

Bikinejä en tule tänä kesänä pukemaan päälleni, se oli epäilyttävää toimintaa mielestäni jo viime kesänä. Mikään pikadieetti ei näihin läskeihin pure. Tarvittaisiin kuukausia kiduttavaa nälkää ja kieltäymystä, tuskallisen hidasta rasvanpolttoliikuntaa ja näännyttävää punttitreeniä, lisäksi vielä rasvaimua ainakin kolmesta paikkaa ennen kuin suostuisin esiintymään postimerkin kokoisissa vaatekappaleissa.

Miehelle esitin probleemani: En osaa päättää jatkaisinko ihanaa, yltäkylläistä, nautinnollista elämääni vai luopuisinko siitä, jotta tulisin taas hoikaksi ja kauniiksi? Kumpi on tärkeämpää: La dolce vita vai estetiikka? Ja kyllä, in my book, ne sulkevat toisensa pois. Ei voi saada molempia. Kauneus edellyttää kieltäytymistä. Nautinto pitää sisällään ruokaorgioita.

Mietin oikein tosissani, mitä liikuntamuotoa harrastaisin mielelläni. Tässäkin on se ongelma, että in my book “liikunta” ja “mielelläni” eivät ole saman domainin sanoja. Mikä olisi sellainen liikuntalaji, jota varten ei tarvitsisi vaihtaa vaatteita eikä lähteä ulos? Mitä voisi harjoittaa sohvalla?

Illalla tein säälittävän yrityksen harjoittaa kuntoliikuntaa trampoliinilla (en vaihtanut vaatteita, hypin sohvan takana ihan lähellä telkkaria). Päätin pomppia viisitoista minuuttia, mutta eihän siitä mitään tullut. Ensin Eetu halusi hubaan mukaan ja koko homma meni leikkimiseksi. Kun poika oli houkuteltu sohvalle viinirypälekulhon kera, jatkoin pomppimista. Mutta enhän edes jaksanut viittätoista minuuttia.

Yritän tänä iltana uudestaan. Pitäkää peukkuja, että jaksaisin koko viisitoistaminuuttiseni!

Jalkoihin sattuu

Kerran kun olin työmatkalla, mieheltä tuli tekstiviesti, jossa sanottiin suunnilleen näin: “Pojallasi on varpaat kipeänä, mutta se menee kuulema ohi kun vähän kävelee.”

Minä huolestuin. Miten niin varpaat kipeänä? Onkohan sillä liian pienet kengät? Ja onko se aiheuttanut jo jotain pysyviä vahinkoja kehittyvässä luustossa?

Kyselin lisätietoja. Mies kertoi, että Eetu oli kertonut, kuinka hänet varpaisiinsa sattuu ja sitten harpponut lattiaa edestakaisiin ja selittänyt, että kävely auttaa.

Minulla välähti: Kärsin itse levottomien jalkojen oireyhtymästä ja muutama ilta takaperin olin taas “saanut levottomat jalat” lukiessani kirjaa Eetulle. Sanoin Eetulle, että minun on nyt pakko nousta vähän kävelemään. Kävellessäni selitin, että äitin jalkoihin toisinaan sattuu, mutta se menee ohi, kun vähän kävelee. Poika katsoi minua epäileväinen hymynkare suupielessä sen näköisenä kuin olisi ajatellut, että nyt äiti on menettänyt lopullisesti otteensa.

Mutta mitä ilmeisimmin hän ajattelikin, että siinäpä käyttökelpoinen skenaario! Täytyypä kokeilla itsekin!

tiistaina, toukokuuta 17, 2005

Teräsmies trampoliinilla

Eilen pompin pitkästä aikaa trampoliinilla yhdessä poikani kanssa. Meillä on sellainen sisätrampoliini, reilun metrin halkaisijaltaan. Se sijaitsee tällä hetkellä eteisessämme, joka on kaikin puolin osoittautunut parhaaksi leikkipaikaksi kotonamme: keskeisellä paikalla, joka suuntaan näkee ja ohikulkijat ohjautuvat aivan huomaamattaan leikkiin mukaan, tarpeeksi tilava, suurella punaisella matolla peitetty tyhjä tila, jonka laitamilla ei ole särkyviä tavaroita ja jossa voi vieläpä väliin peilailla itseään suuresta seinäpeilistä.

Pompimme Eetun kanssa siten, että minä pidän Eetua käsistä kiinni, jotta yhteinen pomppu ei katoa ja jotta ylipäätään on mahdollista pomppia kahdestaan noin pienellä alustalla. Katsomme kumpikin peiliin päin. Meillä on katsekontakti, mutta näemme silti myös itsemme ja koko tapahtuman.

Itseäni en kyllä sen kummemmin välittäisi katsoa – sen verran moni osa hyllyy epämiellyttävästi, kun hypin. Mies seurailee kiinnostuneena pomppivia rintojani.

Poika sen sijaan on valloittavaa katseltavaa. Häntä naurattaa koko ajan, mutta samanaikaisesti hän pysyy hyvin rytmissä ja pomppii tasaisesti kuin pieni kone. Vartalo on jäntevä, joustava ja napakka kuin viulunkieli. Ja se kestävyys! Se jaksaa, jaksaa, jaksaa, jaksaa...

Minä hyydyn tauolle noin viiden pompun välein. Teräsmies tikuttaa väliajatkin.

maanantaina, toukokuuta 16, 2005

Taimi vaihtaa tarhaan

Jipijipijiii!!! Me saatiin Eetulle paikka juuri sieltä päiväkodista, johon ensisijaisesti haettiin! Elokuussa kesälomien jälkeen aloitamme siis uuteen paikkaan tutustumisen.

Alku näyttää lupaavalta: päiväkodin johtajasta Eetun nimi "tuntui tutulta" ja hän muisti myös meidän tutustumiskäynnin talvella. Ehätin heti esittää näkemyksen, että pojan voi laittaa ryhmään, jossa on jo isompiakin lapsia (2002 loppuvuodesta syntyneitä on "liikaa" pienten ryhmään), ja johtajan mielestä perusteluni olivat nähtävästi vakuuttavia, koska hän merkitsi Eetun saman tien tuohon ryhmään. Saumatonta yhteistyötä siis heti alkuun!

Eetu pääsee ryhmään, jossa on hoitajana eräs perhetuttumme. Tutustumiskäynnillämme vietimme sattumoisin eniten aikaa juuri tuossa ryhmässä, koska pienten ryhmän aikataulut menivät meidän käynnin kanssa vähän ristiin. Hyviä enteitä!

Saanko esitellä: poikani papukaija

Hassu pieni mies asuu meillä. Se näyttää lapselta, mutta päästelee toisinaan suustaan kummallisen aikuismaisia asioita.

Eilen Eetu puuhasi eteisessä ja messusi: "Nähtävästi meille on tulossa vieraita! Nähtävästi minä laitan nämä saappaat traktorin peräkärryyn!"

Tänä aamuna takapenkiltä kuului jos jonkinlaista iloista jodlausta. Välissä kuului: "oo la la!"

Kuka meillä sanoo "nähtävästi" ja "oo la la"? Nähtävästi minä.

Kirosanoja pupuseni ei ole oppinut ensimmäistäkään. Kotona, ystäviemme ja sukulaistemme seurassa hän ei niitä kuule ja hoitopaikassakin on vain nuorempia lapsia, jotka eivät ilmeisesti myöskään ole kirosanoja oppineet. Alatyylisin ilmaisu on "Lällällällieru, äitiltä pääsi pieru!", joka tarttui mukaan varahoitojaksolta päiväkodissa. Suuttumusta ilmaistaan äidin ja isän käyttämillä voimasanoilla "voi että" ja "no hö".

Ensi syksynä Eetu siirtyy perhepäivähoidosta päiväkotiin. Eivätköhän isot pojat opeta meidänkin pienokaiselle vähän ärräpäitä.

perjantaina, toukokuuta 13, 2005

Living on the edge

Äitiharjoittelija kirjoitti taktisesta virheestään. Hän voi syyttää omista virheistään harjoituksen puutetta, mutta minä olen aina tehnyt samantapaisia virheitä, olipa harjoitusta tai ei. Minun eloni villiviikarin kanssa ei koskaan ole (ollut) joustavaa ja ennakoivaa.

Täytyy tosin jälleen sanoa (ja toistan tässä itseäni), että elämä on miljoona kertaa helpompaa 2,5-vuotiaan kanssa kuin vauvan kanssa. Leikki-ikäistä voi uhkailla, lahjoa, komentaa. Hänen kanssaan voi jopa neuvotella ja sopia asioista. Poika ymmärtää jo perusteluja. Toisinaan hän haluaa miellyttää minua, oikein kerjää kiitosta ja paijausta. Joskus sitten taas ei.

Pelkään edelleen joitakin tilanteita lapseni kanssa. Eniten pelkään kotiintuloa töistä ja hoidosta, jos ruoka ei ole valmiina ja olemme pojan kanssa kahdestaan. Joskus järjetön jännitys iskee jo töissä: Mitenköhän sopuisasti onnistumme tänään suoriutumaan hoitopaikasta lähtemisestä ja kotiintulosta? Heittäytyykö pieni mies rappukäytävässä makarooniksi? Saanko pöperöt pöytään ennen kuin nälkäinen ja kiukkuinen villikissa iskee hampaansa takapuoleeni? Onko lapsi ruokailuvaiheessa jo niin kärtty, ettei ruoka maistukaan ja loppuiltakin menee lentäviä tavaroita väistellessä?

Myönnetään, myönnetään, tämä on kauhuskenaario, joka on toteutunut ehkä kerran. Silti antaisin paljon, jos tuo skenaario ei olisi edes mahdollisuuksien rajoissa. Kun mieheni on työmatkalla, odotan iltoja ambivalentein tuntein. Toisaalta nautin jo etukäteen ajatuksesta, että olemme pojan kanssa kahden. Kuin ihmeen kaupalla illat sujuvat yleensä äärimmäisen leppoisasti, kun olemme kahdestaan. Meillä on yleensä aika hauskaa, iltatoimet sujuvat mukavasti ja kaiken kruunaa sen, ettei kukaan kritisoi sitä, että haluan pojan yöksi viereeni.

Toisaalta taas pelkään, koska on mahdollista, että kaikki ryöstäytyy käsistä ja illasta tulee mittaamattoman pitkä kärsimysnäytelmä.

Järjellä ajateltuna yksi tai kaksi iltaa kärsimystä ei ole kovin paljon. Voimani varmaan riittäisivät niistä selviytymiseen. Ja mikä oikeastaan on pahinta, mitä voi käydä? Että menetän malttini, huudan ja itken? Että olen pojalle ilkeä ja sarkastinen?

Voiko lapsi menettää luottamuksensa äitiin yhdessä illassa? Toivottavasti ei. Ei kai.

Yleensä menen tilanteita päin, vaikka minua huolestuttaisi. Vältän kyllä hankalaksi osoittautuneita tilanteita - mielestäni järkevästi - tiettyyn pisteeseen asti. En edes yritä laittaa mitään monimutkaisia ruokia arkena, en edes silloin kun on kakkosaikuinen viihdytysjoukkona pienelle.

Eiliselle ostin valmiit pöperöt Herkun tiskiltä. Tänään Mättoaattille. Kylläisenä kylläisen pojan viivytystaistelu autosta rappukäytävään, hissiin ja kotiovesta sisälle ei tunnu niin kamalalta ajatukselta. Ehkäpä uskaltaudumme illemmalla jopa pyöräajelulle. Vaarallista on elämä.

torstaina, toukokuuta 12, 2005

Silmät

Tässä on kuva Kookoksesta:




Ei tällä kertaa yhtään sen enempää eikä vähempää.

keskiviikkona, toukokuuta 11, 2005

Kiinalainen eläinten luokittelu, osa I

Eräs hyvä ystäväni esitti minulle kerran hassun eläinten luokittelun, se oli kuulema muinainen kiinalainen. Kyselin siitä sittemmin eri yhteyksissä muutamaan otteeseen, koska olisin halunnut lukea sen uudelleen, mutta kollektiivinen muisti petti, kukaan ei tunnistanut, mitä tarkoitin.

Eräänä päivänä päätin googlettaa ja kuinka ollakaan “kiinalainen eläinten luokittelu” tuotti tuloksia. Kun saa yhden tuloksen, voi siitä nyhtää irti lisää tietoa ja tehdä tarkemman haun. Pääsin selville, että webbi suorastaan kuhisee tietoa tästä hupaisasta taksonomiasta – erityiset bloggaajat ovat ahkerasti siteeranneet sitä postauksissaan.

Luokittelu menee näin:

a. keisarille kuuluvat
b. balsamoidut
c. kesytetyt
d. siat
e. merenneidot
f. tarunomaiset
g. juoksukoirat
h. tässä luokitellut
i. ne jotka riehuvat kuin hullut
j. lukemattomat
k. hyvin hienolla kamelinkarvasiveltimellä piirretyt
l. ja niin edelleen
m. juuri nahkansa luoneet
n. etäältä kärpästä muistuttavat

Luokittelu kirvoittaa ihan ensimmäisenä huvittuneen ajatuksen: Ihan hassuja ryhmiä! Silti, kun kerran otsikon mukaan kyseessä on muinaisten kiinalaisten käyttämä luokittelu eläimille, listaa yrittää parhaansa mukaan tulkita asiayhteydessään.

Keisarille kuuluvat ovat varmaan harvinaisia ja kauniita tai muuten mystisiä eläimiä - ehkä pandoja, kissoja ja pörröisiä apinoita? Hyvin hienolla kamelinkarvasimeltimellä piirretyistä tulee mieleen gaselleja. Se että siat ja juoksukoirat ovat omana luokkanaan antaa kategorisoinnille jämäkkyyttä – kyllä tässä eläimistä on kyse.

Jos ajattelee asiaa järjellä ja kontekstista irti reväistynä, haivaitsee heti, että kyseessä ei voi olla eläinten luokittelu. Ei kukaan ihminen, kiinalainen tai muinainen olisi niin typerä, että yrittäisi väittää tätä johdonmukaiseksi luokitteluksi. Vaikka poistettaisiin järjettömät kohdat “tässä luokitellut” ja “ja niin edelleen”, löytyy silti epäloogisuuksia. Eikö keisarille kuuluvia voida myös balsamoida? Eivätkö juoksukoirat voi riehua kuin hullut? Jos juuri nahkansa luoneet viittaa matelijoihin, missä ovat ne käärmeet, jotka eivät juuri ole luoneet nahkaansa?

Mitä muka-kiinalainen-eläinten-luokittelu meille siis opettaa? Jotta kategorisointi olisi johdonmukainen ja käyttökelpoinen, päällekkäisyydet ja aukot pitää karsia. Kunkin luokan pitää sulkea kaikki muut pois. Englanniksi sanottuna, luokkien pitää olla mutually exclusive.

Seuraavaksi kirjoitan siitä, mikä tämä luokittelu oikeasti on.

Tuukka toimeliaana

Lainasin Kaisalta vähän kuvitusta. Eetun vanha kaveri Tuukka siivoilee Karibialla:



Pojat hakevat ruuat kaapista omatoimisesti, siivoavat, kakkivat ja pissivät nätisti pottaan.

Mihin äitejä enää tarvitaan?

Vielä täytyy vähän touhottaa ja vouhottaa

Onpas elämässäni taas paljon informaatiota! Olisikohan vähän liikaakin?

Kotona lojuu pahvilaatikoita ynnä muita hyödyllisiä kuljetusvälineitä ympäriinsä, koska meneillään on kirpputoriprojekti. Olemme käyneet läpi sekä varastoa että kaapin perukoita ja kuljetelleet ylenmääräiset aarteet kirpputorille myyntiin. Kirpputoripuuhastelu on hupaisaa tointa. En odota suuria voittoja, mutta tavaroiden kartoittaminen, hinnoittelu (“laputtaminen”), myyntipöydän järjestäminen, tilitysten kysely ja ihan vaan keskustelut kirpputoriasiakkaiden kanssa tuovat jonkunlaista tyydytystä. Vähän kuin pelaisi jotain peliä, panokset eivät ole korkeat, mutta jännittää ihanasti! Saimme parissa päivässä kahden viikon pöytämaksun takaisin – kaikki, mikä vielä tulee, on voittoa! Ja takaisin ei tuoda yhtään rompetta.

Olen kartoittanut myös kotisiivousvaihtoehtoja (jälleen kerran). Nyt on kierroksessa kaksi eri firmaa, joista olen kummastakin tilannut “koesiivouksen”. Olen vakaasti päättänyt solmia taas jatkuvan sopimuksen. Aikamme ei kertakaikkiaan tahdo riittää kodin ylläpitoon. Mielelläni pistäisin itse pystyyn siivousringin. Mies ehdotti, että paneudun asiaan uudella asuinalueellamme.

Töissä jatkuu nykyisten tehtävien siirto muiden harteille ja orientoituminen uuteen paikkaan. Lopullista hyväksyntää paikanvaihdokselle odotellaan tosin edelleen – se raastaa hermoja. Ei sillä, ettenkö saisi paikkaa, mutta pelkään, että palkkavaatimukseni saa vielä jonkun Herra Isoherran nikottelemaan. Naurettavaa, koska isoista summista ei missään tapauksessa kuitenkaan ole kyse.

Oulussa on meneillään Koulun Suurjuhlat ja olen saanut kutsuja moniin tilaisuuksiin. Ikävä kyllä suurin osa tapahtuu päivisin, joten olen jättänyt niitä väliin. Joku ilta olisi tarjolla vastaanotto kaupungintalolla, mutta se ehkä meni jo? Unohdin merkitä sen kalenteriin. Harmillista, etten ole sen vertaa liikkunut kaupungilla, että olisin nähnyt, miten suurjuhlat näkyvät katukuvassa.

Täksi illaksi on taas luvassa kunnallispolitiikkaa. (Kommentteja Oulujokivarren osayleiskaavasta, anyone?) Onneksi kaupungilla on aina hyvät tarjoilut, joten ruoka on illaksi varma. Mies ja poika käynevät popsimassa ylikansallisia hampurilaisia.

Tontille ovat nousseet talon perustukset suunnilleen yhdessä aamupäivässä. Talopakettitoimitus tulee parin viikon päästä. Suurta älyllistä panostusta on vaatinut portaiden valinta (toistaiseksi tuloksetonta panostusta). Talonrakennus on kompromissia kompromissin jälkeen. Maku ja tyyli on kyllä kohdallaan, mutta budjetti venyy ja paukkuu. Tiettyyn rajaan saa venyä ja paukkuakin, koska osa valinnoistani on kiveenhakattuja, en aio joustaa. Mieluummin jätän vaikka pari huonetta keskeneräiseksi ja säästän pari vuotta.

Mies on torstain ja perjantain reissussa, jolloin tahti hiljenee pakosti, koska vilkkaahkon 2-vuotiaan kanssa ei kannata yrittää mahdottomia. Poika haluaisi mennä kylään leikkimään ja itsekin juttelisin mielelläni mammaporukoiden kanssa – mietin silti, olisivatko torstai-illalle mobilisoidut kahvikutsut mahdottomuus, kun ottaa huomioon perusrealiteetit (kuten että vuorokaudessa on vain 24 tuntia ja että töissäkin pitäisi ehtiä käydä). Toisaalta silloin kun riittää virtaa, kannattaa ottaa siitä kaikki irti, ns. polttaa kynttilää molemmista päistä ja vähän vaikka keskeltäkin.

Eilen käytin illan äärimmäisen hyödyllisesti: nukuin kuudesta kahdeksaan. Nukkuminen on kuin pistäisi rahaa pankkiin. Mitä enemmän nukkuu, sen enemmän jaksaa puuhastaa ja heilua. Aina kun voi, kannattaa ottaa nokoset.

sunnuntaina, toukokuuta 08, 2005

Soininmäki ja Krohnberg

Vihreiden puheenjohtajaehdokkaiden paneelikeskustelu Oulussa perjantaina oli hyvä kokemus.

Tilaisuuden juontajan (joku Kalevan toimittaja?) painotuksista en pitänyt tosin ollenkaan. Ketä kiinnostaa, tietävätkö ehdokkaat Kärppä-pelaajien nimiä? Penteleen Kärppä-fanit, tuputtavat kiekkokälätystään joka yhteyteen!

Ja miksi ihmeessä media haluaa saada ehdokkaista väenvängällä irti jotain poliittisia eroja ja marisee kun ehdokkaat kehuvat toisiaan? Hehän ovat samaa puoluetta, heidän kuuluukin olla suhteellisen samaa mieltä poliittisista linjauksista! Jos he ovat samaa mieltä, se on hyvä asia! Sittenhän voidaan valita puheenjohtaja pelkällä fiiliksellä, koska yhteinen linja pitää joka tapauksessa.

Sitten kun todella päästiin asiaan ja ehdokkaiden välille syntyi mielenkiintoista sanailua siitä, pitäisikö puolueen panostaa maaseudun vai kaupunkien valtuustopaikkojen voittamiseen, törppö moderaattori katkaisi jutun lyhyeen ja totesi, että näistä asioista pitää keskustella puoluehallituksessa. Haloo! Paikalla oli lähinnä vihreää kenttäväkeä ja vihreät tekevät sen päätöksen puolueen johtajasta – tottakai heitä (meitä) kiinnostavat puolueen sisäiset asiat!

Sinnemäki teki minuun vaikutuksen. Hän päästeli suustaan muutamia niin vaikuttavia ajatuksia, että minua meinasi alkaa pyörryttää. Että voi olla niin fiksu ihminen! Tiedättekö sen tunteen, kun joku sanoo jotain ja itselle tulee tunne, että Juuri Noin minäkin asian näen, mutta ei itse kuuna kullan valkeana olisi kyennyt pukemaan mielipidettä sanoiksi. Minun olisi tehnyt mieli kiljua yleisön joukosta, että Samaa mieltä! Hyvin sanottu! That's my girl!

Sinnemäki puhuu vähän, mutta asiaa, ilmaisee itseään täsmällisesti (Tärkeää, Tärkeää!), hän puhuu vakavana ja vakavissaan, mutta ei lainkaan tylsästi, itse asiassa värikkäästi ja kauniisti. Sinnemäki sanoi muun muassa jotenkin niin, että vihreä liitto on tulevaisuus- ja muutospuolue ja sen kannattajakunta on tulevaisuuteen suuntautunutta ja muutosvalmista. Tällaiset ihmiset ovat tyypillisesti lähteneet pois maaseudun kuolevista kylistä, koska noilla seuduilla ei näille ihmisille ole paljonkaan tarjottavaa. On liiton resurssien haaskausta paneutua voittamaan yksi valtuustopaikka tällaisilta paikkakunnilta, koska joukkoa, joka vihreitä haluaisi äänestää, ei näiltä seuduilta todennäköisesti löydy.

Soininvaara oli samoilla linjoilla, Krohnista ei ottanut selvää. Sen sijaan Cronberg oli selvästi toista mieltä. Hänen mielestään vihreistä pitää nimenomaan tehdä myös maaseudun puolue ja kannattaa taistella jokaisesta syrjäseudun valtuusto- ja lautakuntapaikasta ja ohjata tukea nimenomaan näille yksinäisille vihreille luottamushenkilöille keskellä keskustan susiparvea. Muistin jälleen, miksi tunnen epäluuloa Cronbergiä kohtaan. Minä olen tässä asiassa eri mieltä.

Vihreillä on toki maaseudullekin paljon annettavaa (siitähän ei kyse ollutkaan, etteikö olisi), mutta maaseudulla ei sitä tiedetä. Sellainen väki, joka (Soinivaaraa löyhästi mukaillen) kääntyy kaksi kertaa päivässä kumartamaan kohti keskustan puoluetoimistoa ei ikinä kuvittelisikaan äänestävänsä vihreitä. He haluavat myydä korpikuusensa sellutehtaille ja hoidella rauhassa kettujansa.

Lauantain Kaleva kirjoitti taas tyypilliseen tapaansa lattean jutun tilaisuudesta. Kärppäkökköily mainittiin (luonnollisesti) ja asiat esitettiin niin kuin Oulun seudun vihreät yhtenä laumana kannattaisivat Cronbergiä hänen maaseutua nuoleskelevan populististen linjauksiensa vuoksi. Pitäisikö kirjoittaa yleisönosastoon ja vähän räksyttää?

perjantaina, toukokuuta 06, 2005

Osmo, Anni, Tarja ja Irina tänään Oulussa

Vihreiden puheenjohtajaehdokkaat tulevat tänään Ouluun. Minä menen tietysti heitä kuuntelemaan. Illaksi on myös bilekutsu ja sinnekin tieni käynee ennen pitkää, mutta kyllähän politiikka aina yhdet tuparikemut voittaa.

En ole niiden joukossa, jotka puheenjohtajan lopulta valitsevat – mutta onhan minulla aina mielipide!

Tilanne on sangen herkullinen näin naisnäkövinkkelistä, josta itse asioita katselen: kolme naista vastaan yksi mies. Puhtaasti ottamatta kantaa sen kummemmin naisten kuin miehenkään ansioihin, tuntuisi feminismin häviöltä, jos mies valittaisiin. Henkilökohtaisesti olisin valmis lyömään vetoa, että Soininvaaraa ei valita, sen verran valitusta on kuulunut suunnalta jos toiseltakin.

Minä kuitenkin satun pitämään Osmo Soininvaarasta. Jos jätetään biologinen sukupuoli sivuun, uskaltaisin jopa väittää, että Soininvaara on neljästä kandidaatista feminiinisin. Soininvaaralta puuttuu täysin hyökkäävän machot keskusta- ja kokoomuspoliitikon elkeet. Kolmella naisehdokkaalla taas on välillä vähän kukkoilun elkeitä (ehkä Sinnemäellä ei - hän antaa suorastaan androgyynin vaikutelman).

Feministin näkökulma joutaa siis näillä perusteilla romukoppaan tässä vaaliasetelmassa. Panen toivoni siihen, että valinta tapahtuu lähinnä puoluejohtajakyvykkyyden ja poliittisen profiilin perusteella. Ei ole kuitenkaan helppoa näilläkään mittareilla.

Väittäisin, että ulkopuolelle jää vain Irina Krohn, muut ovat mahdollisia. Krohn on hauska tapaus, kulturelli ja värikäs, mutta tiedän kokemuksesta millaista vaalitaisto on. Puheenjohtajaa valitessa pitää ajatella koko vihreiden "brändiä" - minä toivon ennemminkin vakavampaa, asialähtöisempää johtajaa. Mielikuva Krohnista on ehdottomasti positiivinen, mutta ei vakavasti otettavana puheenjohtajana.

Tarja Cronbergiä kohtaan tunnen lievää epäilystä – vaan kun en muista miksi! Minulla oli jo aikaa sitten (ennen tietoa siitä, ettei Cronberg ollut puolueen jäsen) jonkunlainen epäluulo tuota susirajan kipakkaa tätiä kohtaan. Oliko se vain sisäinen helsinkiläiseni, joka ei kestäisi sitä, että oman rakkaan city-puolueeni johtoon nousisi joku maalta.

Anni Sinnemäki taas herättää vahvan kateuden tunteen, joten en kykene puolueettomuuteen. Olen kuullut Sinnemäen puhuvan valtuuskunnan kokouksessa ja hän on totta tosiaan vakuuttava, sivistynyt ja aatteellinen nainen. Liian hyvä ollakseen totta? (Olipa oikein Todella Huono perustelu, yäh, tuhma TUHMA Kookos.) Anni on muuten minulle etäisesti sukuakin, hänen isänsä on pikkuserkkuni tai miten se menikään.

Soininvaaraa monet toivovat vaihtoon, mutta minä olen pitänyt hänen tavastaan johtaa puoluetta ja esiintyä julkisuudessa. Vihreät on ollut se puolue, joka ei tee älyllisiä kompromisseja. Soinivaara on nostanut esille monia herkkiä ja vaikeasti ymmärrettäviä aiheita ja selittänyt kärsivällisesti kuolaavien toimittajajunttien edessä asioita rautalangasta. (Toimittajaystäväiset, älkää ottako henkilökohtaisesti!)

Kuten huomaatte, eipä tämäkään kovin vahvasti yhteen suuntaan vaikuttava puheenvuoro ollut. Tilanne on sikäli hyvä, että vihreillä on neljä hyvää kandidaattia, joista valita. Mikäs sen hedelmällisempää.

Jos minun ihan pakko olisi valita ihan juuri tällä silmänräpäyksellä nyt heti, niin sanoisin: Anni! (Huomenna saatan olla jo toista mieltä.)

Vihreiden puheenjohtajaehdokkaat tänään keskustelutilaisuudessa Oulun kaupunginkirjaston Pakkala-salissa klo 18.00-20.00.

Vauraus ja luksus

"What actually is wealth? And luxury? Answers to these questions can be not only material, but also philosophical."

(Axor Citterio -kokoelman esittelytekstistä)

torstaina, toukokuuta 05, 2005

Liikaa aiheita

Onpa taas noin sata aihetta mielessä, mistä kirjoittaa. Sain jo lukijapalautetta, että olen siirtynyt astetta yhteiskunnallisempaan suuntaan. Hyvä niin! Tämä ei ole haircut blog!

Kirjoittaisinko lasten tv:n katselusta? Vai vihreiden puheenjohtajataistosta? Imetyskin puhuttaa jälleen ja kuvittelen (ehkä harhaluulo?), että minulla voisi jälleen kerran olla siitä aiheesta jotain annettavaa. Haluaisin luoda myös katsauksen menneisyyteen, otsikkona voisi olla vaikkapa “Elämäni palstat”. En olisi rehellinen, jos en myöntäisi, että haircut-suuntauskin houkuttaa, etenkin, kun punainen raita etuhiuksissani on jälleen haalistumassa turhan aikaisin – kääks!

Huihai, taidan suosiolla heivata asiallisemmat aiheet ja keskittyä tällä kertaa triviaaliin sisustusaiheeseen. Kolmen valkoviinilashillishen jälkeen se tuntuu järkevämmältä, sisustusareenalla en voi kovin pahasti puhua (kirjoittaa) ohi suuni (näppikseni).

Eilen menin varhain nukkumaan. Katselin ensin suloista lasta, joka koisasi parisängyssämme – oih, mikä esteettinen nautinto. Tummat kaartuvat silmäripset, unisen hajamielinen käsi, joka ojentui hipaisemaan kaulaani, unisen hengityksen tuoksu. Laitoin kuitenkin valot päälle ja selasin Axorin kylpyhuonekuvastoa.

Mikä aistinautinto kaltaiselleni esteetikolle! Tuntemukseni olivat suorastaan häpeällisen orgastisia. Miten joku voi saada sellaisia väristyksiä hanoista?!? Onko minulla joka salattu perversio (hmm, eipä hullumpaa), vai jokin esto (minulla? esto?).

Näitä meille ei tule, mutta niitä voisi melkein ostaa pari olohuoneeseen näytille, vähän kuin galleriaan esille:



Minä rakennan kahta taloa yhtä aikaa: tätä joka oikeasti nousee tontille ja Sitä Toista, jota ei koskaan tule, mutta joka on niin kaunis niin kaunis.

keskiviikkona, toukokuuta 04, 2005

Baby steps

Aina kannattaa valittaa!

Päivähoitokeskustelua

Muistatteko ruikutukseni siitä, ettei perhepäivähoitolasten vanhemmille ole tarjolla mitään vaikutusmahdollisuuskanavia? Eikä edes mahdollisuutta keskustella mieltä askarruttavista asioista?

Asia tuli sangen vahvasti esiin taannoisessa vanhempainillassa – ja nyt jo se on poikinut hedelmää! Viikon päästä maanantaina meillä on epävirallisen virallinen keskustelutilaisuus, jota moderoimaan tulee oman alueemme päivähoidonohjaaja ja kiertävä erityislastentarhanopettaja. Arvatkaa kuka menee!

Vanhemmuuden kustannusten jakautuminen

Olen lietsonut itseni vahvaan euforiaan sen suhteen, että vanhemmuuden kustannusten oikeudenmukaisemmasta jaosta on Suomessakin syntymässä vakavaa keskustelua ja sitä myötä vahva tilaus muutokselle. Vihreät sen aloittivat, vihreät nuoret pistivät asiaan vauhtia ja eilisen Helsingin Sanomien mielipidepalstalla kokoomuksen Helsingin valtuutettu Hanna-Leena Hemming nostaa esiin saman aiheen. (Hemming tosin varoo suututtamasta miesvaltaista teollisuutta ja toivoo, että kulut kustannettaisiin verorahoilla, ei yrityksen varoilla. Kyllä on kova osa riistokapitalistipuolueen naisella – tässäkään asiassa ei voi heittäytyä hyvä asian puolesta siskojen kanssa samaa taistoon!)

Kyllä kehitys kehittyy. Baby steps, baby steps (sitaatti entiseltä [nais]suurpomoltamme).

tiistaina, toukokuuta 03, 2005

Kookos menee lakkoon

Minusta tuli nyt näemmä vain Philin kommentoija, tavallaan lakeija. Tai ehkä hän vaan onnistui kirjoittamaan parina viime päivänä aiheista, joista minulla sattuu olemaan mielipide? [Minulla on kyllä aina mielipide.]

Phil kirjoittaa vihreiden ehdottamasta lapsentekolakosta ja pohdiskelee vanhemmuuden kustannusten jakamista, jota vihreät ovat ehdottaneet jo aikaa sitten.

Vastaan suoraan Philille ja kommentoijille, mutta omassa blogissani, koska tästä tulee kuitenkin vähän pitkä ja koska blogini on ainoa mahdollisuuteni kirjoittaa suomeksi ja aion pitää tästä edusta kiinni. Syytin muuten häntä – tarpeettoman julmasti – "perverssin kieroutuneesta sovinistinäkökulmasta". Se kuulostaa kauheammalta suomeksi kuin englanniksi, joten pyydän vielä uudelleen Phililtä anteeksi: Please forgive me, Phil.

Joka tapauksessa Philin maalailemista ongelmista en ymmärrä puoliakaan, ne eivät kuulosta olevan juuri tämän ehdotuksen seurauksia, vaan jonkun ihan muun. Voihan olla, että olen ymmärtänyt vanhemmuuden kustannusten jakamisen väärin? Luulin, että sillä tarkoitetaan sitä, että kaikki työnantajat maksavat jonkunlaisen prosenttiosuuden yhteiseen rahastoon ja tästä rahastosta äitiyslomat ja hoitovapaat rahoitetaan. Näin minä vihreiden ehdotuksen ymmärrän. Ymmärtävätkö muut sen jotenkin toisin?

Tuolla prosenttiosuudella olisi toki jonkunlainen laskukaava: per työntekijä, per maksettu palkkaeuro, per tehty työtunti tms., mutta työntekijöiden lisääntymiskyvyllä tai -halulla, seksuaalisella suuntauksella tai muilla tekijöillä, jotka tiettävästi vaikuttavat lapsimäärään, ei olisi maksun kannalta mitään merkitystä. Jos suomalaisen yrityksen ABC työntekijät ovat pääasiassa 60-vuotiaita, kyvyttömiä, hedelmättömiä, ulkomaalaisia homomiehiä, yritys maksaa heidän osaltaan silti osuutensa vanhemmuuden kustannuksista.

Kyseessä ei ole suinkaan pelkästään toimenpide, jolla nuoria naisia ei syrjittäisi työmarkkinoilla, vaan bonuksena saadaan myös yritysten voittojen jakautuminen oikeudenmukaisemmin. Kampaamoyrittäjän on lähes mahdotonta välttää palkkaamasta nuoria naisia, tai metallialan yrityksen löytää naisia, vaikka haluaisivatkin. Koska vain ne yritykset, joiden työntekijät sattuvat tulemaan raskaaksi, maksavat, on taakka heille kohtuuton, vaikka useimmissa tapauksissa myös miehellä on ollut sormensa (...tai no, se toinen ruumiinosa vähintäänkin...) pelissä. Kansalaiset nyt vaan sattuvat valitsemaan ammattinsa sillä tavalla, että meillä on naisvaltaisia ja miesvaltaisia aloja. Kampaamo- ja tekstiilialan yrittäjiä ei saisi rangaista siitä, että ne sattuvat työllistämään naisia.

On siis turha kysyä, mitä tapahtuu, jos nainen tienaa enemmän ja mies vähemmän tai jos mies on ulkomaalainen. On turha kysyä, miten tämä vaikuttaa miesten ja naisten suhteisiin ja onko toinen toisesta riippuvaisempi uuden mallin mukaan. On turha kysyä, laajeneeko syrjintä nyt nuoriin miehiinkin. Näillä ei ole mitään merkitystä, koska kaikki saavat äitiys-/isyyspäivärahansa samasta rahastosta ja kaikki yritykset maksavat. Miten rahavirrat täsmälleen muodostuvat, on kysymys, johon on tässä vaiheessa mahdoton vastata. Malli on joka tapauksessa oikeudenmukainen.

Niin ja siitä lakosta: Tämähän on aivan loistokas tilanne tehdä omasta lisääntymishaluttomuudestaan yhteiskunnallisesti merkittävä teko!!! Oih ja voih, nyt jos koskaan kansalaiset voivat helposti osoittaa poliittisen aktiivisuutensa. Julistan siis Kookoslandiassa lapsentekolakon alkaneeksi!

maanantaina, toukokuuta 02, 2005

Mitä minusta jää jäljelle?

Suosittua Finland for Thought –blogia kirjoittava Phil ihmettelee ihmisiä, jotka sanovat rakastavansa verojaan. Luulen, että Phil ymmärtää varsin hyvin, mistä on kysymys, mutta hänen tyylinsä on tätä samaa mainstream-blogidiskurssia, jota itsekin joskus harrastan: pyöritellään itsestäänselvyyksistä pikkunokkelan sarkasmin avulla esiin näkökulmia, jotka saavat itsestäänselvyyden tuntumaan kummallisuudelta.

Minä rakastan verojani. En siksi – niin kuin Phil naljailussaan väittää - että minusta ja muista verojen rakastajista omien rahojemme pois antaminen olisi jotenkin hupaisaa, vaan siksi, etten voi kuvitella eläväni yhteiskunnassa, jossa jokainen ihminen olisi omillaan ja jossa palvelut maksaisivat niitä kipeimmin tarvitseville saman verran kuin niiden tuottaminen maksaa (plus ehkä vielä jonkunlaisen voittomarginaalin päälle).

Eivätkö kaikki suomalaiset, jotka ovat äänestäneet paikoilleen nykyiset päättäjät, rakasta verojaan? Itsehän olemme tällaisen yhteiskunnallisesti vastuuntuntoisen markkinataloutta muistuttavan talousjärjestelmän valinneet ja haluamme sitä ylläpitää.

Olen kohtuullisen hyvätuloinen, mutta en niin hyvätuloinen, että pystyisin kustantamaan lapselleni vastaavanlaatuista päivähoitoa markkinahintaan kuin nyt on tarjolla tuettuna. En olisi ikinä päässyt yliopistoon, jos opiskelu ei olisi ilmaista ja jos opintotukea ei maksettaisi. Tosiasiassa epäilen, olisinko koskaan syntynytkään – isälläni ja äidilläni ei todennäköisesti olisi ollut minuun varaa - jos ei jo 70-luvulla olisi ollut maailmanlaajuisesti katsottuna pitkää äitiyslomamahdollisuutta ja lapsilisää. [Herää tietysti kysymys, millainen menetys se olisi tälle yhteiskunnalle, jos minua ei olisi olemassa. Mutta moni muu, jonka olemassaololla on jotain merkitystä rakkaan pallomme kannalta, olisi saattanut jäädä syntymättä, kuollut tuberkuloosiin tai jäänyt nousematta merkittäväksi puhtaasti mahdollisuuksien puutteesta johtuen.]

Minä totta tosiaan rakastan verojani. Luulen, että merkittävin, mitä ikinä tulen elämässäni tekemään, on juuri verojen maksaminen.