Nousussa: kollegiaalinen lohdutus

[Kookos on menossa huomenna asiakastapaamiseen.]

Kookos: Ne syö mut elävältä.
Kollega: Niin syö.

Elämäni primetime: läppärille sänkyteline

Juuri kun Hesari (Talous-sivut 4.9.05) ilmoittaa, että luovaa luokkaa ei enää ole, minä kuulen koko luokasta ensi kertaa. Tunnistin itseni aukottomasti tuon luokan jäseneksi, vieläpä oikein stereotyyppiseksi sellaiseksi: "[...] luova luokka tarkoittaa muutoshalukkaita ja itsenäisiä insinöörejä, tutkijoita, suunnittelijoita ja asiantuntijoita, joiden työnä on tuottaa ideoita, ei tavaroita." Luovan luokan jäsenenä katson oikeudekseni kyseenalaistaa Hesarin väitteet meistä.

Hesarin mukaan luovuus on passé. Minusta ei yhtään. On hyvä muistaa, että luovuus ei ole sama asia kuin taiteellisuus, hulluus tai muu höyrypäisyys. Luovuus on sitä, että selviytyy tiukan tavoitteiden asetannan kurimuksessa, mutta samalla löytää ne pikkuiset aukot, joissa omaperäisyyttään voi toteuttaa

Hesarissa kirjoitetaan: "Luovaksi luultujen asiantuntijoiden jokainen työ on tehty uuden ajan liukuhihnaksi - projektoitu. Projektiorjien arjessa tehtävät eli taskit järjestetään sievään jonoon ja ositetaan erilaisiin tehtäviin [tehtävät ositetaan tehtäviin - öö?], jotka saa näppärästi aikataulutettua projektinhallintaohjelmaan."

Niin mitä sitten? Se nyt on vanha juttu, että diplomi-insinöörit ovat nykyajan tehdastyöläisiä. Täytyy olla kertakaikkisen lapsellinen, ellei käsitä sitä, että luovuudellekin voi asettaa jotkut raamit. Projektit ja niiden hallinta eivät kerro orjuuttamisesta - päinvastoin: kun tavoitteet on asetettu, määräaika sovittu ja tehtävät listattu, loppu jää luovuudelle. Ei tarvitse huolehtia turhanpäiväisyyksistä. Projektimuoto on kurinalainen, hyvä tapa tehdä töitä. On tavoite ja päivämäärä, johon mennessä tavoite pitää olla saavutettu.

Ihmiset, jotka kritisoivat projektoimista, eivät varmaankaan itse tee töitä projekteissa tai eivät ole ymmärtäneet menetelmän nerokkuutta yksilön persuksillepotkimistehokkuudessa. Yritykset kun eivät ole täällä - yllätys yllätys - tukemassa meidän luovuuttamme, vaan tuottamassa voittoa. Totta mooses meistä luovankin luokan edustajista nyhdetään kaikki irti. Niin sen pitää ollakin. Jos ei olisi, tämä olisi valheellinen maailma.

Luulen, että Hesarin artikkelia varten haastateltu Hannakaisa Länsisalmi sekoittaa yhtäältä projektit ja toisaalta huonosti hallitut tai epärealistiset projektit. Jos tavoite on liian korkealla, tehtävät pilkottu liian pieniksi tai resursseja ei ole, ei tosiaan ole mielekästä tehdä töitä. Mutta tämähän pätee mihin tahansa työhön, ei pelkästään projektityöhön, eikä pelkästään luovan luokan asiantuntijatehtäviin.

Jaksan myös aina ja ikuisesti hämmästellä suomalaisten halua jakaa päivänsä tiukasti työaikaan ja vapaa-aikaan. Hesarin artikkelissakin surkutellaan ihmisiä, jotka haaveilevat telineestä, jonka avulla olisi helppo tehdä läppärillä töitä sängyssä tai meitä, jotka naputtelemme projektistatusraporttejamme sunnuntai-iltaisin. Ystävät hyvät, voitte lakata säälittelemästä. Se, että kirjoitan jonkun raportin iltaisin, tarkoittaa sitä, että kun yksi kaunis päivä tarvitsen rokulipäivän, pomoa vaan naurattaa (nimim. kokemusta tällaisesta viime viikolta and I quote: "Kerrankos sitä Oulu täyttää 400 vuotta."). Jos teen iltaisin töitä sängyssä, saatan nukkua seuraavana päivänä myöhään. Voin laskea työajaksi sen puolituntisen, kun hiekkalaatikolla kävin läpi prosessia, jota kehitän. (Todennäköisesti en laske, koska en myöskään vähennä työtunneistani niitä hetkiä, kun "virka-aikana" surffaan webissä tai kilauttelen kaverille.)

Minä en halua tehdä töitä kahdeksasta neljään. En toisaalta halua myöskään ylenmääräistä vapautta, joka saa minut laiskottelemaan. Minulla alkaa silmät "luppasemaan", jos on liian hiljaista. Rakastan kiirettä. RAKASTAN KIIRETTÄ. Tavoitteet ovat hyvä asia. Suunnitelmallisuus on hyvä asia.

Kuriositeettina kerrottakoon, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni (titteli: Information Architect) sellaisessa positiossa, että tehtäväni eivät ole projektimuotoisia. Ja mitä tekee Kookos? Suunnittelee työnsä projekteiksi oma-aloitteisesti. Toistan tässä itseäni: projekti on hyvä tapa tehdä töitä.

Minä saan tehdä arkipäivisin melkein mitä sattuu huvittamaan, kunhan vuoden lopussa tietyt tavoitteet on saavutettu (ja jos en satu niitä saavuttamaan, pystyn melko helposti selittelemään, miksi silti olen ylittänyt itseni). Olen sitoutunut tavoitteisiin, samaan tapaan kuin olen sitoutunut vaikkapa siihen, että lapseni on siisti ja nätisti käyttäytyvä tai siihen, että meidän kodissa ei tuoksu mädäntyneeltä. Ja onko työni luovaa? Aivan varmasti on. Teen sitä koko persoonallani eikä kukaan tee sitä, niin kuin minä teen.

Pari pistettä Länsisalmelle tästä yhdestä alentuvasta lausunnosta: "Eivät kaikki suinkaan surkuttele kohtaloaan, vaan ovat siitä innoissaan. He varmasti kokevat olevansa hienossa asemassa, saavansa paljon rahaa ja arvostusta. Jos tietokoneteline sängyssä ei millään lailla rassaa, se on ihan fine." Tämä kuvaa minua - mutta mistä moinen omahyväinen sävy? Elävätkö Länsisalmi ja toimittaja pelkällä pyhällä hengellä?

Niin ja miksei sellaista sänkytelinettä läppärille ole jo? Meille tarvittaisiin semmoinen - tai kaksi.

Vastuullista vanhemmuutta, my ass

Koska olen päässyt eroon yhdestä minua kiireisenä pitäneestä haasteellisuudesta ja voin hieman huolettomammin päättää vapaiden hetkieni käytöstä, aloin korkein odotuksin lukea Tommy Hellstenin Vanhemmuus-kirjaa. Vaan saattaapa jäädä lukematta, sen verran vastenmielisen asenteelliset ovat (jo) saatesanat.

Hellsten asettaa lähtökohdakseen meille kaikille niin tutut kliseet: hukassa olevan vanhemmuuden ja vanhempien syyllisyydentunteet. Hellsten kertoo kirjan tarkoituksen olevan terveen syyllisyyden herättäminen vanhemmissa. Syyllisyys on hedelmällinen tunne, jos sitä tunteva pistää alulle muutoksen tunteen seurauksena.

Siitä, että vanhemmuus on hukassa, kertovat Hellstenin mukaan muun muassa tiedotusvälineissä esitellyt nuorten tekemät väkivallanteot. Väkivaltainen käyttäytyminen on hätähuuto: Eikö kukaan välitä?

Höpönlöpön sanon minä. Nuorten väkivallanteoilla ja raakuuden asteen kohoamisella on varmasti tekemistä kyseisten yksilöiden kasvatuksestakin kanssa, mutta myös television syytämien raakuuksien kanssa ja vaikkapa sen kanssa, että näitä tapauksia uutisoidaan intohimoisesti. Vanhemmuudesta yleisesti ottaen ne eivät kerro yhtään mitään. Yksittäistapaukset eivät välttämättä kerro trendejä.

En käsitä enkä allekirjoita väitettä, että vanhemmuus olisi kategorisesti suomalaisäideiltä ja -isiltä kadonnut. Ja vaikka ymmärränkin Hellstenin hedelmällisen syyllisyydentunteen käsitteen (olen sellaisen myötä itsekin ajoittain tehnyt parannuksia), en käsitä miksi tunnettu terapeutti haluaa valjastaa arvovaltansa vanhempien suomimiseen. Hellsten lyö lyötyä.

Syyllistämisen kärjen Hellsten kohdistaa meihin, jotka viemme lapsemme päiväkoteihin hoitoon ja vaadimme lapsillemme iltapäiväkerhoja. Emme halua itse kantaa vastuuta, vaan sysäämme sen yhteiskunnalle. Tommy-poika epäilee, että häntä saatetaan tästä syystä pitää oikeistolaisena ja uskonnollisena kiihkoilijana. Kookos muljauttelee silmiään: Eikä?! Ihan totta?! Miksiköhän!?

Minä en tunne yhtään, toistan: en yhtään, vanhempaa, joka ei ottaisi kasvatusvastuutaan vakavasti. Sen sijaan tunnen muutamia, jotka ottavat kasvatusvastuunsa vähän liian tosissaan, muuttuvat entisistä mukavista ihmisistä pelottaviksi, militanteiksi äiti- ja isäjyriksi, jotka tietävät parhaiten, osaavat parhaiten, ovat kaiken kaikkiaan maailman keskipisteessä.

Kaikki tuntemani vanhemmat rakastavat lapsiaan (yli kaiken), asettavat rajoja, välittävät hyvinkin vahvasti lapsilleen omaa arvomaailmaansa (ei siis mitään postmodernia toisaalta-toisaalta-arvomaailmaa, jota Hellsten kritisoi ja jota kylläkin itse haluan lapselleni välittää). Keitä ne ovat ne vanhemmat, jotka eivät hallitse vastuullisen vallankäytön periaatteita?

Kaikki vanhemmat, joiden vanhemmuus on hukassa, be my guests, lukekaa hellsteninne. Minä odotin Vanhemmuus-kirjan olevan arvorelativistista, myötäelävää, nykyvanhemmuutta tukevaa tekstiä ilman älyllisiä kompromisseja. Sen sijaan tarjolla näyttää olevan popularistista, trendikkäitä sloganeita toistelevaa, keskiluokkaisen omahyväistä paheksuntaa, lukijan älykkyyttä loukkaavaa retoriikkaa.

Annan Hellstenille vielä yhden luvun verran mahdollisuuden.