Suukkosaldo

Nykyään on suukkoja saadakseen turvauduttava järeisiin konsteihin.

Olen tehnyt Eetun kanssa sopimuksen, jonka mukaan minulle kuuluu kaksi suukkoa päivässä. Yleensä saan ne iltapäivällä kun poika tulee iltapäiväkerhosta ja tapaamme. Yksi suukko kummallekin poskelle - se hetki on yksi päivän kohokohtia.

Joskus säästän suukkoja pahan päivän varalle.

Kun olin vajaan viikon työmatkalla, Eetu laski että sillä aikaa suukkoja kertyy varastoon 13 (näistä yksi taisi olla tilille jo kerrytetty pahan päivän varasuukko). En sanonut, etten olisi edellyttänyt suukkoja tältä ajalta, olin vain salaa tyytyväinen pojan osoittamasta velvollisuudentunnosta.

Kuulostaako ryppyotsaiselta? No ei se ole sitä, vaan ennemminkin hauska leikki, jossa minä osoitan pojalleni arvostavani häntä ja häneltä tulevia hellyydenosoituksia siinä määrin, että olen valmis taistelemaan niistä. Ja hän saa mahdollisuuden suukotella äitiään (mikä ei varmaan ihan valtavan vastenmielistä loppujen lopuksi ole) menettämättä ison pojan kasvojaan.

Tänään sain ihan vapaaehtoisesti extrasuukon! Sen vaikutus suukkosaldooni on vielä selvittämättä.

Ensin oli karaoke-DVD:t, sitten Playstationin Singstar ja nyt iPod Touch, johon saa ladatuksi laulujen sanat ja ne näkyvät ruudussa sitä mukaa kun kappale etenee. Kätevää, jos seurue ei muista tai ymmärrä mitä piisissä sanotaan tai jos kuuntelija muusta syystä haluaa laulaa mukana.

Erityisen kätevää lapselle, joka osaa lukea mutta vielä aika hitaasti ja nopeutta pitäisi harjotella. Kipaletta laulaessa on pysyttävä tahdissa. Ja lukuharjoitus tulee ihan huomaamatta.

Välitilinpäätös

Ajattelin alkaa hyödyntää tätä blogia taas.

Lueskelin eilen koko blogin läpi, ja katselin kuin etäältä sitä ihmistä joka kirjoitti tänne vuosina 2004-2007. Toisaalta ajattelin häntä lämmöllä, toisaalta taas ihmettelen sen ahdistuksen määrää, joka kirjoituksista huokuu. Nyt on onneksi "lääkitys kohdallaan".

Näin jälkikäteen katsottuna tämän blogin parasta antia tähän asti ovat kuvaukset lapsestani eri aikoina. Nyt tuntuisi olevan tarvetta säilöä tällaisia muistoja taas. Harmittaa, että pari vuotta on jäänyt väliin, varsinkin kun on kyseessä meidän ainokainen ja mitä ilmeisimmin ainokaiseksi jääkin.

Poika on nyt koululainen, ekaluokkalainen. Lukee, kirjoittaa, laskee, soittelee puhelimella, pelaa pleikalla ja tietokoneella, pelaa jääkiekkoa ja jalkapalloa ja niin edelleen muutenkin kaikenlaisia asioita, joita 7-vuotiaat kai yleensäkin tekevät. Onneksi myös kömpii öisin edelleen toisinaan meidän viereen, antaa halin ja pusun iltapäiväkerhosta tullessaan ja purskahtaa itkuun vastoinkäymisten edessä. Vielä saan kappaleen verran elämää nauttia "pienestä pojasta".

Orjattaret

Olen mielenkiinnolla mutta etäisesti seurannut sairaanhoitajien kamppailua. Mielessäni olen peukuttanut kovasti irtisanoutumiskeinoa - rohkea veto noilta urheilta pieniltä naisilta, olen ajatellut. Kun sitten kuulin hallituksen aikomuksista, pörhistyin kiukusta kuin kissa reviiriään puolustaessaan.

Puoluetuttava vei jalan suustani: tässä on kyse orjuuttamisesta. Oikeistolainen hallitus kyykyttää pienituloisia naisia. Tämän siitä siitä sitten saitte, kun äänestitte ne ruojat valtaan. Vähänkö ottaa päähän, ettei paljon ole aihetta röyhistelyyn, kun vihreät ovat samassa veneessä. Kyllä hävettää.

Tästä on todella helppo tehdä tasa-arvokysymys. Äidit, hoivaihmiset, kaikki naiset saavat raataa "palkatta" - keski-ikäinen, pönäköitynyt, miehinen valtaeliitti olettaa, että naiset tekevät työtä kutsumuksen voimasta tai siitä autuaasta luulosta, että "tämä on tärkeää".

Nythän on niin, että palkansaajan ainoa luotettava tärkeyden mittari on raha. Mitä tärkeämpää työtä, sen korkeampi palkka - tämä on palkansaajan ainoa oikea logiikka. On toki muitakin mittareita, kuten haasteellisuus, mahdollisuus vaikuttaa työnkuvaan ja työolosuhteisiin jne. mutta nämä kaikki ovat alisteisia palkalle. Palkka on ns. hygienitekijä, sen pitää olla kunnossa. Vaikkapa haasteellisuus ei pysty kompensoimaan tietyn rajan alittavaa palkkaa.

Nyt meillä onkin käsissä kaikessa makaaberiudessaankin vallan kutkuttavan herkullinen tilanne, kun hallitus yrittää epätoivoisesti pyristellä eroon tästä lapsellisen yksinkertaisesta logiikasta. Miten pitkälle he ovat valmiita menemään yhden ryhmän ihmisoikeuksien rajoittamisessa? Kun poikkeuslaki on säädetty, kytketäänkö hoitajat ehkä kettingeillä osastoille vuoteiden ääreen tärkeää tehtäväänsä hoitamaan? Millaista on laadultaan tällainen "pakkohoito"? Onko kivaa olla potilaana osastolla, jonka hoitajat ovat orjia? Laitetaanko ne vankilaan, jotka eivät suostu tulemaan töihin? Vai ruoskitaanko heitä ehkä toreilla? Joutuvatko hoitajat pakenemaan poliittista vainoa muille maille?

Kuka hullu enää ryhtyy sairaanhoitajaksi tämän jälkeen? Onkohan sairaanhoitajakoulutuksessa huomattu aiemmin edes kertoa, että ammatin toinen nimi on "orja"? Jumalalle kiitos, että minulla on pieni (A) poika, joka (B) ei osoita minkäänlaisia hoivaviettejä. Hoivageenisen naisen on näinä viikkoina todistettu olevan yhteiskunnan alinta pohjasakkaa, jolla ei ole itsemääräämisoikeutta ja jolta siten on riistetty länsimaisen ihmisen koko olemassaolon keskeinen perusta.

Jos poikkeuslaki säädetään, suosittelen hoitajille seuraavaa askelta, joka on puhdasotsaisen anarkistinen kansalaistottelemattomuus, esimerkiksi istumalakko.

Lapsilukulogiikkaa

Tiedättekö sen sanonnan, että “kaksi lasta menee siinä missä yksikin”? Aikoinaan – ei edes niin kovin kauan aikaa sitten – luulin, että lauseella tarkoitetaan oikein todella, että kahden lapsen hoitamisessa on niin paljon synergiaetuja, että kun sen yhden on saanut, menee toinen ihan kepeästi ensimmäisen vanavedessä.

Uskoin väitteeseen, mutta en sentään sen perusteella alkanut tehdä lisää lapsia. Onneksi, koska sitten aloin ajatella asiaa järjellä. Miten on mahdollista, että kaksi lasta olisi yhtä helppo hoitaa kuin yksi?

Väite on täysin järjetön. Oletetaanpa, että meillä olisi nyt 5-vuotias ja vauva. Viisivuotias saattaisi kyllä hetkittäin suostua viihdyttämään vauvaa, ja voisin ehkä käydä suihkussa ja WC:ssä niin, ettei tarvitsisi huolehtia vauvan hyvinvoinnista, koska viisivuotias osaisi tulla kertomaan, jos jotain on todella pielessä. (Jos ihan totta puhutaan, niin en edes tarvitsisi viisivuotiasta briiffaamaan minua statuksesta suihkussa käynnin aikana, koska pikkukakkosen kanssa tietäisin ihan kertomattakin, etteivät vauvat siitä rikki mene, jos sattuvat vaikka kymmenminuuttisen huutamaankin.) Viisivuotias saattaisi myös itse viihtyä paremmin, kun hänellä olisi seuranaan vauva eikä hänen tarvitsisi olla yksin. Siis sama ilmiö kuin minulla ja ystävättärilläni: emme pelkää olla öisin ”yksin” kotona miehen ollessa poissa, koska meillä on lapset ”turvanamme”.

Mitä pienempi ikäero, sen paremmin ja pidempään sisarukset viihtyisivät keskenään ja äiti saisi istuskella teekupposen ääressä ja lukea Pirkkaa tai tehdä muuta yhtä ihanaa.

”Viihtyminen” on kuitenkin vain pieni osa elämää. Jos minulla olisi kaksi lasta, olisin ollut kaksi kertaa raskaana (viisivuotias ei olisi ollut raskaana puolestani), olisin synnyttänyt kaksi lasta (viisivuotias ei olisi synnyttänyt puolestani), olisin imettänyt, yöheräillyt, kantanut, heijannut, leperrellyt, pessyt kakkapyllyä, kantanut kaupasta vaippoja, käynyt vauvauinnissa, muussannut perunaa, kaivanut legoja suusta, ollut poissa töistä.

Mitä viisivuotias olisi tehnyt? Korkeintaan heiluttanut helistintä puolestani. Kaiken kukkuraksi minusta on epäoikeudenmukaisuuden huippu sysätä lapsenhoito sisaruksille! Eihän viisivuotiaani edes saa osallistua päätöksentekoon lisälapsista. Mikä oikeus kenelläkään on hankkia lapsia sillä verukkeella, että joku toinen, vieläpä alaikäinen, pitää niistä huolta?

Toistan: väite on täysin järjetön. Kaksi lasta on yhteensä työ ja vaiva kahdesta lapsesta. Laskutoimitus on todella näin yksinkertainen. Etenkin kun oma moraalini ei antaisi myöten työllistää esikoistani lapsenpiikana. Työ ja vaiva per lapsi ei maagisesti vähene, kun lapset lisääntyvät. En ymmärrä, miksi aikuiset ihmiset toistelevat tällaisiä älyttömyyksiä.

Rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että tulkitsen lauseen nykyään niin, että sillä tarkoitetaan oikeasti sitä, että ihmisen elämä muuttuu peruuttamattomasti siinä vaiheessa kun saa ensimmäisen lapsen. Lapsiperhe-elämän ei ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen katsota muuttuvan olennaisesti, vaikka lapsiluku yhdestä lisääntyisi.

Varmaan ei muutukaan, jos ensimmäisen lapsen myötä heittää menemään haaveen aikuismaisesta, tyylikkään raukeasta elämästä ja heittäytyy täysillä tuulipukuineen kaikkineen maidonhuuruiseen, kakalta haisevaan hiekkalaatikkoelämään. Ne meistä, jotka pitävät kiinni oikeudestaan nukkua yönsä mukavasti, käydä töissä (ehkä jopa suunnitella uraansa pitkällä tähtäimellä), syödä perheen kanssa usein ulkona herättämättä suurempaa pahennusta, elää arkea suuremmin aikatauluista välittämättä, tietävät, että kaikki tämä on mahdollista yhden lapsen kanssa, ehkä jopa kahdenkin, mutta ei kolmen, neljän, viiden.

Nykyään kun minulle sanotaan, että kaksi lasta menee siinä missä yksikin, katson sanojaa hitaasti ja latelen synnyttämiset, yöheräilyt ja imetykset ja kysyn, missä niistä meidän Eetusta olisi apua. Yleensä viisastelija myöntää, ettei väite ehkä ihan "tuolleen konkreettisesti" pidä paikkaansa. Mikä meihin fiksuihin ihmisiin menee lapsista puhuttaessa?

Katsellaan tuotteita

"Haluatko katsella mun kanssa tuotteita?" Poika esittää ujon kysymyksensä aamupalapöydässä mummille. Se kuulostaa intiimiltä luottamuksenosoitukselta samaan tapaan kuin vaikkapa "haluaisitko suudella ranteitani". Muille tuotteita ei näytetä, vain mummi saa luvan olla vihkiytyneenä tähän salaisuuteen.

Mitä ihmeen tuotteita? Mistä poika tuntee tuollaisen sanan? Mutta toden totta: maitopurkissa on värikuva, jossa on ryhmässä Ingmannin vähälaktoosisia maitotuotteita, kuten intro kertoo. Ehkä päiväkodissa on puhuttu maitotuotteista?

Iltapalalla minäkin saan katsella tuotteita hänen kanssaan, päät yhdessä ihanan pehmoposkisen poikani kanssa, joka tuoksuu ulkona vietetyltä päivältä, järviveden liottamalta, aurinkovoiteelta ja mansikoilta.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi.

Synnytysmuistelo yli neljän vuoden takaa

Löysin arkistojeni kätköstä aikoinaan vauvanodotuspalstalle kirjoittamani synnytyskertomuksen. Olen kirjoittanut alkuun: ”Olen yrittänyt kertoa kaiken liikoja kaunistelematta”, mutta se on vain hämäystä, kaunisteltu on. Jos ei olisi kaunistellut, olisi palstalla tullut lynkatyksi hyvin nopeasti.

Kaikki alkaa keskiviikkona, kun olin jo hyvin epätoivoinen ja vakuuttunut siitä, ettei lapsi tule suosiolla ulos: ”[K]eskiviikkona 11.9. kävin neuvolalääkärin ja yhden kandin sisätutkimuksessa, jonka tarkoitus oli vähän niin kuin pistää synnytys vauhtiin." Näin tapahtuikin, mutta h i t a a s t i. Yksi turha reissu laitokselle ja vasta seuraavana päivänä alkoi todella tapahtua:

"Iltapäivällä kahden aikoihin supistukset alkoivat selvästi uutena reippaana ryppäänä. Päätin, että en lähde minnekään ennen kuin täyttyy ehto 'kotona ei enää kestänyt'. Klo 20.30 olimme taas laitoksella." Muistan kuinka kotona arvioin hetki hetkeltä, milloin on se tilanne, että "ei enää kestä". Mitä tapahtuu kun ei enää kestä? Eikös silloin jo kuole? Siltä torstailta jäi joka tapauksessa Teho-osasto näkemättä. Näin ohjelmasta vilauksen synnystysosaston aulan telkkarista, mutta en syystä tai toisesta kyennyt keskittymään.

"Siitä alkoikin sitten pitkä ja kivulias taival. Pääsimme saliin klo 21." (Tämä ei voi pitää paikkaansa, koska vannon, että näin vilauksen Tehistä aulassa.)

"Minut naulittiin melkein saman tien tippapullolla sänkyyn ja kyselyihini kohoasennossa synnyttämisestä ei oikein tullut mitään järjellistä vastausta. Tuntui, että kätilö(opiskelija) oli päättänyt, että täällä synnytetään vain makuuasennossa. Missään vaiheessa ei edes sängyn säätöjä voinut muutella, vaan makasin siis loppuun asti niillä sijoillani ja piuhoja tuli kaiken aikaa lisää, kyljen kääntäminenkin oli aina hankala manööveri, kun piti kanyylejä varoa." En vastustanut enkä vastusta piuhoja, mutta ajatus siitä, että synnyttäessä naiset ovat luonnon armoilla, katsovat jotain suurta ja mahtavaa silmästä silmään, on pötyä. Valkoiset kaakelit kiiltävät, koneet piirtävät käyrää ja piuhat lisääntyvät ympärillä, kun toimessa edetään.

Kertomuksessa kerron kivunlievityksestä. Toivoin, että ilokaasu olisi pistänyt pääni sekaisin, mutta ei se tehnyt sitä eikä myöskään lievittänyt kipua. Ehkä putkesta tuleekin vain ilmaa ja heikkouskoisemmat itsesuggestoivat itsensä uskomaan, että hengittävät jotain kipua lievittävää? Kookosta ei petkuteta millään pseudokaasuilla.

"Epiduraalienkeli" sitten pelasti minut varmalta tuholta: "23.30 paikkeilla olin jo aivan tuskissani eikä lääkäriä vieläkään kuulunut laittamaan epiduraalia. Viivästys johtui itse asiassa gynekologista, ei anestesilääkäristä. Gynekologilta kuulema tarvittiin ensin lupa, ja minuahan ei ollut yksikään lääkäri vielä käynyt katsomassa. Kätilöopiskelija kävi sitten hätäpäissään pyytämässä luvan anestesialääkärin haetuttamiseen ilman gynekologin tutkimusta, kun aloimme olla mieheni kanssa aika hädissämme. Vihdoin sitten alkoi tavaraa virrata huoneeseen, gynekologikin ehti paikalle, [pojalle] laitettiin anturi päähän (vihdoinkin luotettava sydänäänien seuranta, vyöhommeliini vatsan päällä näytti sitä sun tätä!) ja kalvot puhkaistiin. Epiduraalin sain vihdoin puolen yön aikaan. Ihana ihana epiduraalienkeli, joka helpotti oloani!!! Tämän kokemuksen perusteella sanoisin, että siskot hyvät, älkää edes kuviteltko synnyttävänne ilman epiduraalia."

Jälkeenpäin uskoin ja uskon edelleen, että olisin kuollut synnytykseen ilman nykyaikaista lääketiedettä:

"Puoli kahden jälkeen kohdunsuu on 9 cm auki ja 02.15 täysin auki. Kipu tuntui, vaikka epiduraalipumppu oli päällä koko ajan, annostusta eivät suostuneet enää lisäämään, vaikka vähän anelin. Vähän ennen kolmea sain vielä oksitosiinitipan ranteeseen supistuksia vauhdittamaan, piuhoja oli siellä ja täällä, [pojan] pattipää tuntui kuulema jo. Ekat harjoitussupistukset tein kätilön olkaa vasten kylkiasennossa klo 03 jälkeen, vettä valui ulos lisää. Puoli neljältäkin ponnistuksen tarve oli vähäinen, epiduraalipumppu pistettiin kiinni ja oksitosiinit 'täysille'.

Neljältä ponnistukset alkoivat tosissaan, mutta edistystä ei meinannut tapahtua. [Vauvan] sydänäänet alkoivat laskea (täytyy tunnustaa, että itse en tässä vaiheessa tajunnut oikein mistään mitään, kirjoittelen mieheni muistiinpanojen ja myöhempien selvittelyjen perusteella) ja kätilöt hälyttivät lääkärin paikalle. Lapsivesi muuttui vihreäksi – [vauva]paralla oli ahdinko! Paikalle tuli vielä yksi kätilö ja lastenlääkäri odottamaan [pojan] syntymää. Tehtiin episiotomia (minkä lisäksi vielä repesinkin) ja työntöjä avustettiin imukupilla. Kätilö ja mieheni painoivat mahasta. Supistukset olivat napakoita, mutta lyhyitä. Olisi kuulema pitänyt ehtiä kolme kertaa supistuksen aikana ponnistaa, mutta en ehtinyt kuin kaksi.

Olin jo aivan epätoivoinen, että en ikinä saa päätä ponnistettua ulos ja olin myös kauhean peloissani, kun huoneessa oli niin paljon väkeä. Myös imukuppihomma oli aika kammottavaa, vaikka ilmeisesti kaikki sujui mallikkaasti. Kun pää tuli ulos, oli ihan hiljaista, kun lääkäri työnsi letkut [vauva]lle nieluun ja imi sitä puhtaaksi. Sen jälkeen [vauva] yritti karjaista, mutta eivät vieläkään antaneet, vaan vauva kiidätettiin saman tien kunnolla imettäväksi ja lämpökaappiin. Väri oli harmahtava. Ei siis mulla mitään mahdollisuutta saada vauvaa söpösti heti rinnalle, näin vain sen selän, kun se kyykötti siellä jalkopäässä kaikkien toimenpiteiden kohteena. Sydän meinasi särkyä."

Synnytyksen jälkeen en oikeastaan tuntenut mitään muuta kuin epäuskoa ja epätoivoa. Teeskentelin parhaani mukaan tuoretta onnellista äitiä, mutta en varmaan onnistunut huiputtamaan ketään. Kuinka kukaan voi olla onnellinen, kun "[e]pisiotomiahaava ulottuu emättimestä peräsuolen ohi oikealle"?

Kirjoitin tunnelmistani: "Imetystä yriteltiin, mutta se nyt ei kyllä onnistunut ollenkaan. […] Olin synnytyksen jälkeen aivan katkipoikki ja minusta tuntui käsittämättömältä, että nyt minun olisi iloisena pitänyt lähteä osastolle vauvaa hoitelemaan. Pyysin kätilöiden kirjoittaman synnytyskertomuksen nähtäväksi ja lopuksi pyysin siitä vielä kopiotkin. Siinä lukee: 'Väsynyt äiti. Haluaa miehen vuodeosastolle joksikin aikaa.' Ekat päivät (ehkä voisi sanoa ekat kaksi viikkoa) olin paniikissa, että miten meille noin vain voidaan antaa vauva hoidettavaksi, varsinkin, kun tuntui, että itse olisin kaivannut täyslaitoshoitoa useamman päivän. Olo oli kuin vanhalla, loppuun asti kuluneella, rikki revityllä työrukkasella..."

Jonkun verran olen yrittänyt pukea sanoiksi tuntemuksiani, mutta melko ponnettomasti, koska muistan kaiken edelleen yli neljän vuoden jälkeenkin paljon vahvemmin: "[... E]n voi allekirjoittaa sitä myyttiä, että 'kaikki kivut unohtuvat kun saa vauvan rinnalle'. Kyllä minulle synnytys oli traumaattinen kokemus ja koko seuraavan yön mieleen palautui takaumina välähdyksiä synnytyksestä. Kolmas päivä synnytyksen jälkeen oli 'hormonimyrsky', jolloin vain itkin ja itkin ja itkin. [… S]synnytys on myös fyysisesti iso kokemus (itsestäänselvyys, mutta tuntuu että henkistä puolta korostetaan vähän liikaakin). Kannattaa asennoitua siihen, että selviytyminen parista seuraavasta viikosta vauvan PLUS omien kipujen kanssa on Iso Ponnistus.”

Loppuun olen kirjoittanut jotain puppua siitä, miten vauva-arki alkaa jo sujua. Ja paskat se mitään alkanut sujua, sehän oli yhtä helvettiä pääsääntöisesti koko ensimmäisen vuoden ajan. Haluaisin ajatella, että toista kertaa en enää suostuisi äitimafian painostamana vähättelemään kokemuksiani, en yrittäisi hakea vertaistukea internetin tasapäistäviltä perikonservatiivisilta keskustelupalstoilta, vaan olisin oma itseni kera kyynisyyteni, epäilysteni ja suruni. En liioittelisi onnen kokemuksia. Rakastan lastani. Piste.

Kaikeksi onneksi ja toisaalta kauhukseni toista kertaa ei tule. Elämä yhdenkin lapsen kanssa on liian vaikeaa, liian rajoittavaa, liian tunteilla ladattua. Toistan itseäni, mutta: en halua odottaa, en halua synnyttää, en halua imettää, en halua valvoa öitäni, en halua kokea enää yhtään uhmaikää. Tämä kokemus – äitinä oleminen lapselle – tulee koetuksi yhden lapsen kanssa ja aion kokea sen pohjamutia ja taivaita myöten. Mutta rajansa kaikella, kerta riittää.