Vilja-aiheisia pohdintoja

Olen miettinyt tuota Kauraa. Se kun on ilmoittanut pitävänsä tauon.

Ensinnäkin kiinnostaa ihan inhimillisestä uteliaisuudesta, että pitääkö tauko ja kauanko pitää. Sen jälkeen, kun Kaura oli ilmoittanut pitävänsä tauon, hän ilmaantui oman viestinsä kommenttiosastolle kommentoimaan seuraavana päivänä. Jaksaisinko siis ottaa vakavasti koko taukoa? Syynä epäilykseeni on, että Kaura on siitä asti, kun alkoi blogiaan pitää, ollut varmaan koko blogimaailman aktiivisimpia kirjoittajia ja kommentoijia, suorastaan hurahti bloggaamiseen kertalaakista, mistä syystä osaksi – luonnollisesti kepeän harmittoman humoristista kirjoitustyyliä ja koskettavia aiheita väheksymättä – hänestä on tullut kovin suosittu. Ei ole Blogiversumi enää sama, jos Kaura ei enää kirjoita, vaikka en itse olekaan aktiivinen lukija, satunnainen tirkistelijä korkeintaan.

Toinen, mikä on kiihottanut uteliaisuuttani Kauran lähes alkupostauksista lähtien, on huumorin ja tragedian yhdistelmä. Kauran toinen lapsi on vammainen ja melko suuri osa hänen kirjoituksistaan käsittelee taivalta vaikean, vaikka tietysti rakkaan, esikoisen kanssa. Ihmettelyni kohdistuu näihin alueisiin:

Miten hän onnistuu kirjoittamaan niin kepeästi elämästä, jonka täytyy olla aika raskasta? Onko kepeys (1) todellista, (2) osoitus kaikkivoittavasta optimistisesta elämänasenteesta, (3) vaikeiden asioiden ja tunteiden käsittelykeino vai (4) niiden torjuntaa? Toivoisin, että 2 tai 3, mutta pelkään, että 4. Ykkönen olisi jo liian paksua.

Mikä vetoaa innokkaisiin lukijoihin? (1) Perverssi tirkistelynhalu: "Mitähän vaikeaa niillä tänään on?", (2) naisellinen myötäelämisen ja säälin tunteen sosiaalipornografinen viljely, (3) sokea luulo siitä, että Kauran elämä olisi oikeasti niin kepeää kuin miltä se kuulostaa ja hauskalla kirjoitustyylillä nautiskelu vai (4) todellinen ystävyys Kauran kanssa?

Kauralle ja hänen perheelleen toivon kaikkea hyvää. Lapsilla on ainakin Kauran kirjoituksissa antaman kuvan perusteella hyvät, asialleen omistautuneet vanhemmat (eikä ole mitään syytä olettaa, etteikö näin olisi myös todellisuudessa, vaikka internet toki mahdollistaa myös huijauksen). Toivon myös kaikesta sydämestäni, että Kaura taas palaisi kertomaan perheestään, koska hänen kirjoituksistaan löytyy edes merkityksen siemen kaiken blogi-bullshitin keskellä. Jatkossa toivoisin vain aavistuksen verran vähemmän arjen banalisointia ja sanakikkailuja, enemmän tositarinoita ja autenttisia tunteita. Joskus Kauraa lukiessa kun ei tiedä, onko hän todella masentunut vai vitsaileeko. Ehkä ei ole tarkoituskaan tietää? Ehkä hän haluaa karnevalisoida tuskan?

Ja samaan hengenvetoon täytyy mitätöidä sanomansa: Kukin kirjoittaa kuten haluaa ja antaa itsestään blogistiyhteisölle juuri niin paljon kuin haluaa. On monta mielenkiintoista tarinaa, joita ei koskaan kirjoiteta yhteenkään blogiin. Blogi- tai mikään muukaan julkisuus ei voi koskaan kertoa kuin osan totuudesta.

Minä kasvatan

Luen parhaillaan Maarit Alasuutarin kirjaa Kuka lasta kasvattaa?. En ole vielä päässyt kakkoskappaletta pidemmälle, mutta paljon ajatuksia on jo herännyt. Alasuutarin mielenkiinto kohdistuu vanhemmuuteen suhteessa "yhteiskunnallisiin kasvattajiin". Hänen väitöskirjansa käsittelee sitä, miten äidit ja isät hahmottavat kasvatusvastuunsa ja millaisena kokevat päiväkodin ja koulun kasvattajat. Kirjan nimi jo pukeekin tutkimusasetelman sanoiksi: Kasvattavatko lasta ensisijaisesti isä ja äiti vai ammattikasvattajat?

Tutkimusongelma on itse asiassa erittäin arkinen ja sellaisena herättää ainakin minussa monenlaisia tunteita sekä muistoja esimerkkitapauksista. Oikein puistattaa, kun muistelen päivähoitotaipaleemme ensi aikoja. Sinänsä kaikki meni oikein hyvin, mutta perhepäivähoidossa oli parikin ongelmaa, joihin en tänäkään päivänä tiedä ratkaisua.

Perhepäivähoitajan työpaikka on myös hänen kotinsa. Toisen ihmisen kotiin on vaikea tunkeutua, erityisesti jos isäntäväki ei toivota tervetulleeksi. Eetun hoitajalla oli tapana ottaa lapsi vastaan suoraan ovella, täysissä pukeissa. Hyvästely tapahtui oven suussa. En koko perhepäivähoitoaikana astunut kynnyksen yli montaakaan kertaa.

Sinänsä tapa toimi meillä ihan hyvin, mutta koimme ongelmalliseksi sen, että lapsemme oli ikäänkuin hoitajan omaisuutta päivän ajan. Emme juurikaan nähneet hoitajan kotia, emme koskaan päässeet seuraamaan arkirutiineja. Mitä noiden seinien sisällä päivän aikana tapahtui, jäi meille arvoitukseksi.

Heti kun Eetu siirtyi päiväkotiin, teimme toiminnallamme itsellemme ja päiväkodin henkilöstölle selväksi (eikä sitä erityisemmin tarvinnut edes korostaa, koska asia oli päiväkotiympäristössä itsestäänselvä), että Eetu on meidän lapsemme ja me osallistumme lapsemme elämään olipa lapsemme minkä tahansa yhteiskunnallisen instituution helmoissa kulloinkin. Me menemme kaikkialle, minne lapsemme menee ja tapaamme lastamme vapaasti mihin kellonaikaan hyvänsä. Meille ei voi asettaa porttikieltoa lapsemme elämään kello 8-16.

Toisin kuin Alasuutarin haastateltaville, minulle ja miehelleni on selvää, että me olemme kaikissa tilanteissa lapsemme ensisijaisia kasvattajia, parhaita asiantuntijoita lasta koskevissa kysymyksissä ja tunnetasolla tärkeimmät aikuiset, joiden puoleen lapsen täytyy saada kääntyä aina kun siltä tuntuu. Päiväkodissa en ole suostunut jäämään kynnykselle, en edes eteiseen, vaan menen niin pitkälle kuin lapsenikin ja viivyn niin kauan kuin mielestäni lapsen vuoksi pitää.

Arviointikykyämme on kunnioitettu. Luulen, että päiväkodin henkilöstöllekin on helpompaa, jos vanhemmat osoittavat käytöksellään ottavansa lapsestaan vastuun aina kun ovat läsnä. Kaikkein miellyttävimpiä hetkiä ovat ne, kun hoitajat tukevat luontevasti minun tai mieheni toimintaa ja vastaavat lapsen tarpeisiin, heti kun me olemme lähdössä. Se on todellista kasvatuskumppanuutta.