Synnytysmuistelo yli neljän vuoden takaa

Löysin arkistojeni kätköstä aikoinaan vauvanodotuspalstalle kirjoittamani synnytyskertomuksen. Olen kirjoittanut alkuun: ”Olen yrittänyt kertoa kaiken liikoja kaunistelematta”, mutta se on vain hämäystä, kaunisteltu on. Jos ei olisi kaunistellut, olisi palstalla tullut lynkatyksi hyvin nopeasti.

Kaikki alkaa keskiviikkona, kun olin jo hyvin epätoivoinen ja vakuuttunut siitä, ettei lapsi tule suosiolla ulos: ”[K]eskiviikkona 11.9. kävin neuvolalääkärin ja yhden kandin sisätutkimuksessa, jonka tarkoitus oli vähän niin kuin pistää synnytys vauhtiin." Näin tapahtuikin, mutta h i t a a s t i. Yksi turha reissu laitokselle ja vasta seuraavana päivänä alkoi todella tapahtua:

"Iltapäivällä kahden aikoihin supistukset alkoivat selvästi uutena reippaana ryppäänä. Päätin, että en lähde minnekään ennen kuin täyttyy ehto 'kotona ei enää kestänyt'. Klo 20.30 olimme taas laitoksella." Muistan kuinka kotona arvioin hetki hetkeltä, milloin on se tilanne, että "ei enää kestä". Mitä tapahtuu kun ei enää kestä? Eikös silloin jo kuole? Siltä torstailta jäi joka tapauksessa Teho-osasto näkemättä. Näin ohjelmasta vilauksen synnystysosaston aulan telkkarista, mutta en syystä tai toisesta kyennyt keskittymään.

"Siitä alkoikin sitten pitkä ja kivulias taival. Pääsimme saliin klo 21." (Tämä ei voi pitää paikkaansa, koska vannon, että näin vilauksen Tehistä aulassa.)

"Minut naulittiin melkein saman tien tippapullolla sänkyyn ja kyselyihini kohoasennossa synnyttämisestä ei oikein tullut mitään järjellistä vastausta. Tuntui, että kätilö(opiskelija) oli päättänyt, että täällä synnytetään vain makuuasennossa. Missään vaiheessa ei edes sängyn säätöjä voinut muutella, vaan makasin siis loppuun asti niillä sijoillani ja piuhoja tuli kaiken aikaa lisää, kyljen kääntäminenkin oli aina hankala manööveri, kun piti kanyylejä varoa." En vastustanut enkä vastusta piuhoja, mutta ajatus siitä, että synnyttäessä naiset ovat luonnon armoilla, katsovat jotain suurta ja mahtavaa silmästä silmään, on pötyä. Valkoiset kaakelit kiiltävät, koneet piirtävät käyrää ja piuhat lisääntyvät ympärillä, kun toimessa edetään.

Kertomuksessa kerron kivunlievityksestä. Toivoin, että ilokaasu olisi pistänyt pääni sekaisin, mutta ei se tehnyt sitä eikä myöskään lievittänyt kipua. Ehkä putkesta tuleekin vain ilmaa ja heikkouskoisemmat itsesuggestoivat itsensä uskomaan, että hengittävät jotain kipua lievittävää? Kookosta ei petkuteta millään pseudokaasuilla.

"Epiduraalienkeli" sitten pelasti minut varmalta tuholta: "23.30 paikkeilla olin jo aivan tuskissani eikä lääkäriä vieläkään kuulunut laittamaan epiduraalia. Viivästys johtui itse asiassa gynekologista, ei anestesilääkäristä. Gynekologilta kuulema tarvittiin ensin lupa, ja minuahan ei ollut yksikään lääkäri vielä käynyt katsomassa. Kätilöopiskelija kävi sitten hätäpäissään pyytämässä luvan anestesialääkärin haetuttamiseen ilman gynekologin tutkimusta, kun aloimme olla mieheni kanssa aika hädissämme. Vihdoin sitten alkoi tavaraa virrata huoneeseen, gynekologikin ehti paikalle, [pojalle] laitettiin anturi päähän (vihdoinkin luotettava sydänäänien seuranta, vyöhommeliini vatsan päällä näytti sitä sun tätä!) ja kalvot puhkaistiin. Epiduraalin sain vihdoin puolen yön aikaan. Ihana ihana epiduraalienkeli, joka helpotti oloani!!! Tämän kokemuksen perusteella sanoisin, että siskot hyvät, älkää edes kuviteltko synnyttävänne ilman epiduraalia."

Jälkeenpäin uskoin ja uskon edelleen, että olisin kuollut synnytykseen ilman nykyaikaista lääketiedettä:

"Puoli kahden jälkeen kohdunsuu on 9 cm auki ja 02.15 täysin auki. Kipu tuntui, vaikka epiduraalipumppu oli päällä koko ajan, annostusta eivät suostuneet enää lisäämään, vaikka vähän anelin. Vähän ennen kolmea sain vielä oksitosiinitipan ranteeseen supistuksia vauhdittamaan, piuhoja oli siellä ja täällä, [pojan] pattipää tuntui kuulema jo. Ekat harjoitussupistukset tein kätilön olkaa vasten kylkiasennossa klo 03 jälkeen, vettä valui ulos lisää. Puoli neljältäkin ponnistuksen tarve oli vähäinen, epiduraalipumppu pistettiin kiinni ja oksitosiinit 'täysille'.

Neljältä ponnistukset alkoivat tosissaan, mutta edistystä ei meinannut tapahtua. [Vauvan] sydänäänet alkoivat laskea (täytyy tunnustaa, että itse en tässä vaiheessa tajunnut oikein mistään mitään, kirjoittelen mieheni muistiinpanojen ja myöhempien selvittelyjen perusteella) ja kätilöt hälyttivät lääkärin paikalle. Lapsivesi muuttui vihreäksi – [vauva]paralla oli ahdinko! Paikalle tuli vielä yksi kätilö ja lastenlääkäri odottamaan [pojan] syntymää. Tehtiin episiotomia (minkä lisäksi vielä repesinkin) ja työntöjä avustettiin imukupilla. Kätilö ja mieheni painoivat mahasta. Supistukset olivat napakoita, mutta lyhyitä. Olisi kuulema pitänyt ehtiä kolme kertaa supistuksen aikana ponnistaa, mutta en ehtinyt kuin kaksi.

Olin jo aivan epätoivoinen, että en ikinä saa päätä ponnistettua ulos ja olin myös kauhean peloissani, kun huoneessa oli niin paljon väkeä. Myös imukuppihomma oli aika kammottavaa, vaikka ilmeisesti kaikki sujui mallikkaasti. Kun pää tuli ulos, oli ihan hiljaista, kun lääkäri työnsi letkut [vauva]lle nieluun ja imi sitä puhtaaksi. Sen jälkeen [vauva] yritti karjaista, mutta eivät vieläkään antaneet, vaan vauva kiidätettiin saman tien kunnolla imettäväksi ja lämpökaappiin. Väri oli harmahtava. Ei siis mulla mitään mahdollisuutta saada vauvaa söpösti heti rinnalle, näin vain sen selän, kun se kyykötti siellä jalkopäässä kaikkien toimenpiteiden kohteena. Sydän meinasi särkyä."

Synnytyksen jälkeen en oikeastaan tuntenut mitään muuta kuin epäuskoa ja epätoivoa. Teeskentelin parhaani mukaan tuoretta onnellista äitiä, mutta en varmaan onnistunut huiputtamaan ketään. Kuinka kukaan voi olla onnellinen, kun "[e]pisiotomiahaava ulottuu emättimestä peräsuolen ohi oikealle"?

Kirjoitin tunnelmistani: "Imetystä yriteltiin, mutta se nyt ei kyllä onnistunut ollenkaan. […] Olin synnytyksen jälkeen aivan katkipoikki ja minusta tuntui käsittämättömältä, että nyt minun olisi iloisena pitänyt lähteä osastolle vauvaa hoitelemaan. Pyysin kätilöiden kirjoittaman synnytyskertomuksen nähtäväksi ja lopuksi pyysin siitä vielä kopiotkin. Siinä lukee: 'Väsynyt äiti. Haluaa miehen vuodeosastolle joksikin aikaa.' Ekat päivät (ehkä voisi sanoa ekat kaksi viikkoa) olin paniikissa, että miten meille noin vain voidaan antaa vauva hoidettavaksi, varsinkin, kun tuntui, että itse olisin kaivannut täyslaitoshoitoa useamman päivän. Olo oli kuin vanhalla, loppuun asti kuluneella, rikki revityllä työrukkasella..."

Jonkun verran olen yrittänyt pukea sanoiksi tuntemuksiani, mutta melko ponnettomasti, koska muistan kaiken edelleen yli neljän vuoden jälkeenkin paljon vahvemmin: "[... E]n voi allekirjoittaa sitä myyttiä, että 'kaikki kivut unohtuvat kun saa vauvan rinnalle'. Kyllä minulle synnytys oli traumaattinen kokemus ja koko seuraavan yön mieleen palautui takaumina välähdyksiä synnytyksestä. Kolmas päivä synnytyksen jälkeen oli 'hormonimyrsky', jolloin vain itkin ja itkin ja itkin. [… S]synnytys on myös fyysisesti iso kokemus (itsestäänselvyys, mutta tuntuu että henkistä puolta korostetaan vähän liikaakin). Kannattaa asennoitua siihen, että selviytyminen parista seuraavasta viikosta vauvan PLUS omien kipujen kanssa on Iso Ponnistus.”

Loppuun olen kirjoittanut jotain puppua siitä, miten vauva-arki alkaa jo sujua. Ja paskat se mitään alkanut sujua, sehän oli yhtä helvettiä pääsääntöisesti koko ensimmäisen vuoden ajan. Haluaisin ajatella, että toista kertaa en enää suostuisi äitimafian painostamana vähättelemään kokemuksiani, en yrittäisi hakea vertaistukea internetin tasapäistäviltä perikonservatiivisilta keskustelupalstoilta, vaan olisin oma itseni kera kyynisyyteni, epäilysteni ja suruni. En liioittelisi onnen kokemuksia. Rakastan lastani. Piste.

Kaikeksi onneksi ja toisaalta kauhukseni toista kertaa ei tule. Elämä yhdenkin lapsen kanssa on liian vaikeaa, liian rajoittavaa, liian tunteilla ladattua. Toistan itseäni, mutta: en halua odottaa, en halua synnyttää, en halua imettää, en halua valvoa öitäni, en halua kokea enää yhtään uhmaikää. Tämä kokemus – äitinä oleminen lapselle – tulee koetuksi yhden lapsen kanssa ja aion kokea sen pohjamutia ja taivaita myöten. Mutta rajansa kaikella, kerta riittää.

Pekka Vilkuna: "Elämä ei ole tasaarvoista"

Ylen vaalikoneen mukaan kansanedustajaehdokas Pekka Vilkuna, maanviljelijä ja kansanedustaja Nivalasta, on kaikkein vähiten samaa mieltä Kookoksen kanssa tärkeistä asioista. Pekan puolue on Suomen Keskusta, hänen koulutustaustansa on maatalouskoulu ja hän kuvaa kielitaitoaan näin: ”Suomi ja lievä englanti”. Kookoksen sympatiat eivät herää, koska Kookoksella on ylempi korkeakoulututkinto (plus some), hän suhtautuu lähtökohtaisesti ylemmyydentuntoisesti maanviljelijöihin, hallitsee sujuvasti englannin ja saksan, keskinkertaisesti ruotsin, hollannin kehnonlaisesti saksaan tukeutuen ja saa selvää myös kirjoitetusta ranskasta, espanjasta ja italiasta latinan laudaturin perusteella.

Onko Kookoksella ja Pekalla mitään yhteistä?

Kun Kookos on sitä mieltä, ettei paikallisilla työehtosopimuksilla saavuteta mitään hyvää, on Pekka toista mieltä ja perustelee sitä sanomalla että ”elämme avoimessa nopeasti muuttuvassa maailmassa”. Avoimesta ja muuttuvasta Kookos onkin ihan samaa mieltä, mutta miten asiat liittyvät paikallisiin työehtosopimuksiin, sitä Kookos ei ymmärrä.

Pekka haluaa antaa keppiä eikä porkkanaa laiskotteleville opiskelijoille; perustulokonseptin hän on mieltänyt niin, että se suosisi juurikin opiskelijoita, ei hyvä. Kookos kannattaa perustuloa – jos ei muuten, niin sillä perusteella, että idean isä Osmo Soininvaara osaa välimerkittää, Pekka taas ei. Toisaalta Pekka ei anna armoa eläkeläisillekään, koska vain ”alempiin eläkkeisiin selvä tasokorotus”, mutta muuten eläkeläisten ei pidä juhliman samassa suhteessa kuin hyödyksi olevan kansanosan.

Wohoo! Potti onkin jo selvä kysymyksen numero 7 kohdalla. Pekka julistaa: ”Elämä ei ole tasaarvoista [sic]. Olemme erilaisia.” Tällä perusteella tuloerojen kasvua ei tarvitse mitenkään yrittää hillitä. Kuka on rikastuakseen, rikastukoon rauhassa – kuka on köyhtyäkseen, köyhtyköön rauhassa, Pekkaa se ei huoleta vähimmässäkään määrin.

Yllätys yllätys: lapsiperheasioissa Kookos, 33, ja Pekka, 57, todellakin kohtaavat. Sekä Pekka että Kookos ovat sitä mieltä, että subjektiivista päivähoito-oikeutta voitaisiin rajoittaa, ja että lahjakkaiden lasten koulut ja erityisluokat ovat kannatettava ajatus. Pekka perustelee ympäripyöreästi: ”Vanhemmilla pitää olla ensisijainen vastuu lapsistaan” ja ”ei näin pienellä kansalla ole varaa taannuttaa [?] lahjakkuuksiaan”. Kookos kaipaisi vähän täsmällisempää argumentointia, mutta tähän on tyydyttävä. Näihin aiheisiin ei Kookoksen kannattamasta puolueesta tipu myötätuntoa Kookoksen mielipiteille (ks. kysymykset 14 ja 15). Onko Kookos sittenkin salaa keskustalainen?

Pekan ja Kookoksen tiet eroavat jälleen maanpuolustuksellisissa kysymyksissä. Pekan mielestä Natossa jo käytännössä ollaan, ”vain leima jäsenkirjasta puuttuu”, ja oma maanpuolustus on puolustusmäärärahojen korotukseen uhrattujen rahojen arvoista. Siviilipalvelusmiehet eivät täytä velvollisuuksiaan, joten nuo ruojat ansaitsevat pidemmän palvelusajan. Jos Pekka ja Kookos keskustelisivat maanpuolustuksesta, heidän pitäisi ensin uppoutua terminologiaan, koska he eivät tunnu yhdistävän sanoihin samoja merkityksiä: Kookoksen mielestä sodat loppuisivat, jos kaikki laittaisivat maansa puolustuksen jäihin. Ja mitä tarkoitetaan ”maalla”? Maa as in Suomi vai maa suhteessa ilmaan, tuleen, veteen? Kookos ei ole erityisen isänmaallinen; Suomi ei ole itseisarvo, rauha on. Ehkä Pekka tarkoittaakin omaa viljelysmaataan? Kaikki kunnia Pekan ponnisteluille, Kookos ei ole valmis puolustamaan Pekan viljelyksiä eikä ainakaan antamaan poikansa tai miehensä henkeä sen hyväksi. Kookoksen mielestä Pekka voisi hyökkäyksen tullessa (ehkä idästä?) siirtyä viljelemään maata vaikkapa muutaman tuhat kilometriä länteen päin.

Pekka ja Kookos saattaisivat tavata veneessä paetessaan lahden yli, pohjoisesta kun ovat kumpikin. Tervehtisivätköhän he toisiaan kohteliaasti, antautuisivatko yhteiskunnallisiin keskusteluihin vai saisivatko hepulin:

Pekka: "Ei jumalauta näillä lakeuksilla mennä viherpiipertäjien kanssa samaan veneeseen!"
Kookos: "Keskustalainen, perkele! Se syöttää mun pojalle jotain heteronormatiivista propagandaa!"

Koska uteliaisuuteni heräsi, kävin tarkistamassa Pekka Vilkunan vastauksia myös muista vaalikoneista. Helsingin Sanomien kysymykset olivatkin hyvin arvomaailmaa kartoittavia (vaalikoneiden vaalissa äänestäisin Hesaria). Ei ollutkaan enää mikään yllätys, että Pekan mielestä homo- ja lesbopareille ei pitäisi sallia adoptio-oikeutta. Myös sudet Pekka tappaisi, jos saisi, tärkeä kysymys kun tämä susiasia on. (Voi hyvä tavaton rakkaat kansalaiset, muuttakaa pois sieltä, missä ne sudet ovat, selvästikään siellä ei kuulu ihmisten asua.)

Jäljellä jää vain kysymys: Ketkä äänestivät Pekan eduskuntaan edellisellä rundilla?

Kun Lenita antoi Vanhasen kuulla kunniansa

Feministi-ystäväni Kaisa bloggaa maanantaisesta Voimala-ohjelmasta, josta minäkin näin viimeisen puolituntisen.

Olen oikeastaan ihan samaa mieltä Kaisan kanssa, joten turha kai minun on asiasta mitään kirjoittaa.

Ehkä sen verran vain, että koin elähdyttävän fiiliksen, koska löysin Lenita Airiston avulla Susan Kuronen –jupakkaan edes yhden mielenkiintoisen näkökulman. Minä kun en jaksa lukea iltapäivälehtiä enkä oikein naistenlehtiäkään puhumattakaan pelkille juoruille omistetuista lehdistä, olen saanut pääministerimme naisseikkailuista sekä Susan Kurosen persoonasta vain atomistisia tiedonpaloja enkä varmaan tunne edes kaikkia faktoja enkä ainakaan koko spekulaation kirjoa. Sen perusteella mitä olen kuullut, en ole intoutunut etsimään lisää tietoa aiheesta ja olen muodostanut mielipiteeni virran mukana.

Lenita sanoi, että Kurosen tapauksessa nolointa on se, että mies ylemmästä luokasta etsii seuraa köyhästä yksinhuoltajasta ja tarpeensa tyydytettyään hylkää hänet. Mitä se kertoo miehestä?

Nyt kun asiaa ajattelee, juuri noinhan tapaus pitäisikin nähdä. En voi käsittää, että media on pyöritellyt asian sillä tavalla, että se olisikin Kuronen, jonka pitäisi hävetä – siis siksi, että hän on julkisuudenkipeä, hieman opportunistisen kiero, katkera petetty nainen. Ja asiaa on kautta maharöllykkäni pyöritelty siinä määrin, että minäkin olen mennyt siihen kritiikittömästi mukaan! Aika noloa sekin.

Lenita on kyllä ihmemimmi. Hänellä on sana hallussaan ja sanan säilä heiluukin kyllä viuhuen. Kainomman päätä pyörryttää.

Pannukakku ja/tai kiisseli

Pohdiskelin juuri äsken suhtautumista muutoksiin. Tiedättehän kovasti toistellun käsitteen "muutosvastarinta". Eräät käyttävät termiä kuvaamaan tilannetta, jossa jotkut toiset eräät vastustavat muutosta ja ovat kehityksen esteenä. Jotkut toiset toiset taas ovat sitä mieltä, ettei mitään muutosvastarintailmiötä ole olemassakaan, ja käsite on tarkoitettu vain viemään ajatukset todellisesta ongelmasta pois: todellinen ongelma ovat ehdotetut muutokset, jotka tekevät maailmasta huonomman ja vievät kaikkien elämän kaaokseen, eikä se, että muutosta vastustetaan.

Minä uskon, että on ihmisillä on todellakin tapana vastustaa muutosta muutoksenvastustamisen vuoksi, ei siksi, että muutos (välttämättä) olisi oikeasti vastustettava asia.

Ajatelkaapa, että olisi vaikkapa sellainen ihmisheimo, jolla olisi tapana aina ruuan jälkeen syödä jälkiruoka. Aina, kun ruokaa laitetaan, laitetaan myös jälkiruoka, vaikkapa pannukakkua ja mansikkahilloa tai jätskiä ja kinuskikastiketta tai suklaakiisskeli tai mitä hyvänsä. Ja kun pääruoka on syöty, kaikki söisivät sen jälkiruuan.

Mutta sitten tulisikin joku, joka sanoisi, että jälkiruokia pitää olla kaksi. Että ei riitä, että on pannukakku tänään ja huomenna kiisseli, vaan tänään pitää olla sekä pannukakku että kiisseli ja huomenna sitten jätski ja vanukas. Siitäpä vasta äläkkä nousisi. Kaikilla olisi tietysti hyviä syitä, miksi tämä ei käy. Kaksi jälkiruokaa lihottaa, niiden tekemiseen kuluu huomattavasti enemmän rahaa ja aikaa ja on ylipäätään aivan ennenkuulumatonta, että olisi KAKSI jälkiruokaa. Maailma ei toimi niin, että voisi olla kaksi jälkiruokaa!

Sitten tapahtuisi kaikenlaista ja yhdet sanoisivat yhtä ja toiset toista. Jotkut olisivat ehdottomasti yhtä mieltä ja toiset ehdottomasti toista mieltä ja jotkut käyttäisivät tilaisuutta hyväkseen päästäkseen joidenkin toisten suosioon ja sen sellaista. Joitakin itkettäisi ja toiset julistaisivat suureen ääneen: "Tehkää ihan mitä haluatte! Mulle on ihan sama!"

Jonkun ajan päästä kokeiltaisiin kahden jälkiruuan järjestelmää. Samalla huomattaisiin, että kun vähän täsmennetään koko ruuanlaittoprosessia, kaksi jälkiruokaa syntyykin ruuanlaittajilta aika tehokkaasti. Huomattaisiin kaikenlaisia synergiaetuja, kompetenssien kehittymistä ja roolien eriytymistä. Pikkuhiljaa yhdet erikoistuisivat kylmiin ja toiset lämpimiin jälkiruokiin.

Jonkun ajan päästä joku ehdottaa, että luovuttaisiin tavasta tehdä kaksi jälkiruokaa. No mitä? Tietysti kaikki muistavat, että niinhän me ennenkin teimme, joten eihän ole kovin suuri muutos palata entiseen? Yhden jälkiruuan järjestelmä oli yksinkertainen, helppo, halpa ja nopea.

Hoh hoh hoo, ei suinkaan, vaan kaikki vastustavat eh-dot-to-mas-ti sitä, että olisi vain yksi jälkiruoka. Mitä jos joku ei pidäkään kiisselistä ja on vain kiisseliä tarjolla? Pitää olla diversiteettiä ja tukea monenlaisille yksilöille! Ja mitä tapahtuu niille ruuanlaittajille, jotka osaavat laittaa vain kylmiä jälkiruokia? Eihän heiltä voi yhtäkkiä vaatia, että he osaisivat tehdä myös lämpimiä. Jäävätkö jotkut työttömiksi? On myös niitä, jotka eivät olleet heimossa vielä yhden jälkiruuan järjestelmän aikaan ja heidän mielestään sellaista ei kertakaikkiaan voi olla olemassakaan, että jälkiruokia olisi tarjolla vain yksi. Sehän olisi puhdas barbaria. Maailma ei toimi niin, että voisi olla vain yksi jälkiruoka!

Tämän esimerkin oli tarkoitus todistaa, että muutosta vastustetaan, vaikka tosiasiassa sekä vanha että uusi tapa saattavat olla toimivia. Sitä, mikä on nyt, pidetään hyvänä, vaikka se oikeasti olisi todella huono. Ihmiset sopeutuvat, ja vieläpä siinä määrin, että olot saattavat olla suorastaan epäinhimilliset, mutta muutosta vastustetaan silti.

Kahden jälkiruuan esimerkki oli elävästä elämästä, tosin kyse ei ollut jälkiruuasta. Voitte vaihtaa jälkiruuan tilalle melkein mitä tahansa työelämässä vastaantulevaa niin kuin vaikkapa tuotelinjan, ohjelman, konfiguraation, navigointipolun, dokumentin.

Saapa nähdä onko meidän "heimolla" kohta yksi vai kaksi - jälkiruokaa.

Kookos käveli ja ajatteli tunnin verran

Kävelin eilen kaupunkiin. En siksi, että erityisesti pitäisin ulkoilusta ja käyttäisin kaikki mahdollisuudet ulkoiluun hyväkseni, vaan siksi, että peppuni jatkaa leviämistään, ja jonkinlaisiin epätoivoisiin toimiin on ryhdyttävä.

En vieläkään ole keksinyt, kuinka saisin itseni harrastamaan liikuntaa eli siis uhraamaan liikunnalle sellaista aikaa, jota ei ole pakko pyhittää töille (ansio- tai koti-) ja joka ei ole kohtuuttomassa määrin pois lapseltani. Sellainen aika on siis sitä aikaa, jonka voin käyttää kuten itse tahdon ja mitä suurimmassa määrin siis arvovalinnoille alisteista aikaa. Minun arvoissani liikunnalle uhrattu aika on yhtä kuin hukkaan heitettyä aika ja on erittäin vaikea päätös nipistää esimerkiksi opiskelu- tai päiväuniaikaa liikunnan vuoksi.

Päätin siis kävellä kaupunkiin, koska kaupunkiin oli mentävä. Minulla oli siis tavoite, en lähtenyt hukkaamaan aikaa liikkumiselle.

Koska käveleminen on tajuntaalaajentavan pitkästyttävä kokemus, päätin keskittyneesti ajatella koko matkan. Aiheeksi valitsin laihtumisen. Tuotin muun muassa seuraavanlaisia ajatuksia:

Teinityttönä laihduttaminen onnistui, nykyään ei. Mikä ero on teini-ikäisen minäni ja kolkyt ja risat –minäni välillä? Päällisin puolin asiat ovat samoin: inhosin liikuntaa jo tuolloin, rakastin rasvaisia ja sokerisia herkkuja, laihtumisen metodi oli sama eli nälän näkeminen sillä varjolla, että myöhemmin saa herkutella. Jostain syystä tuolloin itsekurini oli suurempi ja onnistuin menestyksekkäästi pitämään itseäni nälässä repsahtamatta, mutta nykyään se ei onnistu. Miksi ei?

Tulin siihen tulokseen, että eroja on ainakin kaksi. Ensinnäkin ruokailutilanteet ovat muuttuneet. Kun olin teinityttö, meillä ei juurikaan syöty television ääressä eikä naposteltu pitkin iltaa. Yksi syy oli se, ettei äitini pitänyt siitä, että keittiön ulkopuolella murusteltiin ja läikyteltiin juomia. Söin siis herkkuja, mutta kohtuuden rajoissa lähinnä koulun jälkeen kotiin tultuani ja iltapalalla.

Toisekseen elämäni ei ollut niin velvollisuuksien täyttämää kuin nykyään. En ollut niin pitkästynyt kuin nykyään eikä ruoka elämänsisältönä varmaan pälkähtänyt mieleeni niin usein kuin nykyään. Olin kyllä tuolloinkin herkkusuu. Sen energian minkä sain, sain lähinnä karkista, pullasta ja makaronista, mutta olin lähes anorektisen laiha. Minulla oli enemmän omaa aikaa, jonka saatoin käyttää, miten halusin ja käytinkin sitä aikaa monenlaiseen. Pääsin ihanaan flow-tilaan kirjoja lukemalla, laulamalla, ystävien kanssa, kirjeitä kirjoittamalla, kaikenlaista pientä näpertelemällä, ajattelemalla poikia – eikä mitään flow-tilaa tarvinnut paikata paremmaksi syömällä. Nykyään olen hieman pitkästynyt ja hivenen kyyninen teinpä mitä hyvänsä. Jotta jaksaisin vaikkapa televisiosarjoja ylipäätään seurata, tarvitsen oheistoiminnon: syömisen ja juomisen.

Koska liikunnan lisäämisen ajatuksesta olen kutakuinkin luopunut, pitäisi näemmä siis keskittyä kahteen asiaan: ruokailutilannetottumusten muuttamiseen ja ruuattomien flow-tilanteiden määrän lisäämiseen. Kylläpä onkin helppoa! Siitä vaan ryhdyn siis toimeen.

Pieni epätoivoinen ele oli kuitenkin tuo kävely. Hyötyliikunnan lisäämistä pidän jonkunlaisena mahdollisuutena itselleni, koska siinä liikunta ei ole itsetarkoitus vaan paikasta toiseen siirtymisen väline. Ensi viikolla voisin kävellä vaikka töihin. Jos siis minulla ei olisi läppärilaukkua kannettavana. Ja jos ei ole liian kova pakkanen. Ja jos ylipäätään viitsin mennä toimistolle, kun ei siellä ole paljon ketään hiihtolomaviikolla.

***

Perjantaina meillä syötiin kreikkalaisen, modifioidun reseptin mukaan tehtyjä lihapullia tomaattikastikkeessa ja riisiä.

Lauantaina miespuoliset söivät lounaaksi edellisen päivän lihapullia kera tuorespagetin. Minä jätin lounaan väliin. Päivälliseksi oli kanafileitä leivitettynä. Leivitysseoksen sisällöstä en tiedä muuta kuin, että siinäkin oli parmesania, mies teki. Lisänä oli chili-perunaveneitä (jotka poika yökki takaisin lautaselle) sekä tomaatti-mozzarella-basilikasalaattia. Jälkiruuaksi sellaisen pikkuiset jäätelökupit. Eilen oli hyvä päivä, koska illalla mies värkkäsi saunan jälkeen vielä sushia, sitten oli paria juustoa ja patonkia.

Härregyyyyyd!!!

Mulle ei ole kerrottu mitään, ei vihjattu, ei ennakkovaroitettu, ei mitään.

Sisko bloggaa!

Ja sen siippakin vielä! (Vai saikohan tätä sanoa.)

Ja vielä kaiken kukkuraksi en yleensä lue tätä blogia, joka edustaa huumorinlajia, jota en ymmärrä enkä suuresti arvosta, mutta nyt satuin vilkaisemaan ja seurasin linkkiä Hesarin blogeihin.

Rakas sisareni on mediailmiö! Ei sillä, etteikö hän olisi ollut sitä jo aiemmin, mutta nyt vielä vähän enemmän. Terveisiä!

Eilen meillä syötiin kalaa

Luin eilen Tiina Kaarelan blogin ruokamaisteriosastosta Tiinan oodin ruualle. Samaistun hänen ruoka-asenteeseensa hyvinkin, mutta jäin kovasti kadehtimaan kohtaa jossa sanotaan: "Edes jatkuva soppavastuu yksinhuoltajana ei saanut minun kokkaushaluani laimenemaan."

Minun motivaationi laittaa ruokaa on nimittäin hiipunut hiipumistaan kadotakseen joskus ennen joulua kokonaan. Enkä ole edes mitään niin ekstreemiä kuin yksinhuoltaja.

Olen pitänyt itseäni sillä tavalla tavisten yläpuolella olevana, että perheeni ei syö eineksiä. Viime kuukausina on siitäkin säännöstä tingitty - ja häpeällistä kyllä, oikein tykästyin niihin sellaisiin lihapulla-perunamuusiannoksiin, joissa on keitetyt porkkanat ja ruskea kastike mukana. Meillä on syöty myös kananugetteja ja Saarioisten pitsaa, käyty paljon Mättöaattilla ja Kotipizzassa.

Jos tästä jotain hyötyä on ollut, niin se, että olen päässyt siitä kirotusta ylemmyydentunnosta eroon. Einesten ostaminen tekee nöyräksi, eikä nöyrtyminen totta tosiaan ole mukavaa, mutta pidemmän päälle varmaan ihan hyvä kehityssuunta. Aika pieni täytyy olla sen ihmisen, joka saa hekumaa siitä, ettei syö eineksiä, ja muut syövät.

Joka tapauksessa ruuanlaittomotivaationi hiipuminen johti siihen, että olen sysännyt vastuuta ruokataloudesta miehelleni. Jo muutama päivä viikossa ilman että ei tarvitse suunnitella, listata, hankkia, sulattaa ja kokata on johtanut siihen, että motivaatio on aloittanut varovaisen hiipimisen takaisin.

Juuri nyt tajusin, että myös nöyrtymiselläni ja siitä johtuneella tavoitetason laskulla on saattanut olla osuutta asiaan. On kivempaa laittaa ruokaa, kun vanne ei kiristä päätä.

Nyt minulla on sitten sellainen pieni idea, että alkaisin kirjoittaa tänne blogiin, mitä meillä syödään. Tästä olisi ainakin seuraavat hyödyt:

1. Pitäisi kirjoittaa joka päivä.
2. Joka päivälle olisi aihe, josta kirjoittaa, ja vieläpä sellainen aihe, jota ei erityisemmin tarvitsisi muistella ja herutella, vaan sisällön pystyisi helposti palauttamaan mieleensä.
3. Lista ruuista toimisi myös myöhempien aikojen arkiruokaidealistana.
4. Jotkut muutkin voisivat saada ideoita. Voisin kirjoittaa toisinaan myös jokusen ohjeen niistä ruuista, joita teen. Siis sellaisista helpoista arkiruuista, joista ei kukaan saa mitään stressiä.
5. Pysyisin nöyränä, koska joskus joutuisin viikon ajan kuitenkin kirjaamaan kananugetteja, hampurilaisia ja pitsoja.

Aloitetaan siis eilisestä.

Eilen söimme kuhafilettä (suurehkoja paloja kuhaksi), jotka leivitin korppujauhomausteseoksessa, johon olin lisännyt parmesaaniraastetta. Lisäksi oli keitetyt perunat ja salaatti, melkoisen perussellainen. Kala oli vähän liian suolatonta, mutta ruoka maistui kaikille ihan kohtalaisen hyvin. Jälkiruuaksi poika söi muutaman Marie-keksin ja niin minäkin kera teekupposen.

Vaikea metodi

Mikään ei ole kyllä suoraviivaista lasten kanssa, ei edes saduttaminen. Menetelmä sinällään on yksinkertainen:

1. Ota kynä ja paperia.
2. Sano lapselle: ”Kerro satu.”
3. Kirjaa lapsen satu muistiin.
4. Lue satu lapselle ja pyydä häntä korjaamaan virheet.

Ja voilá, niin sinulla on käsissäsi pala lapsen maailmaa, ikkuna, josta kurkistaa lapsen pääkoppaan ja nähdä siellä iloja, suruja, pelkoja, toiveita, monenlaisia merkityksiä.

Mutta yksinkertaisuus on vain näennäistä. Lapsi ei ehkä haluakaan satuilla. Hän kyllä kuuntelee toisten kertomat sadut. Ja hän tuntee sadun rakenteen ja tarinankerronnan tavat, mutta kieltäytyy.

Jossain lukemassani sadutusohjeessa käskettiin ryhtyä saduttamiseen, kun lapsi on virkeä ja hyväntuulinen ja kun hetki on rauhallinen. Korostetaan miellyttävää tunnelmaa ja sen sellaista myönteisyyttä, niin kuin aina kaikessa toiminnassa lasten kanssa, tiedättehän.

Mitenkä meillä?

Äiti: Kertoisit nyt mulle sadun.
Eetu: Eikä!
Äiti: Kerro vaan. Ei sen tartte olla pitkä. Mistä sä kertoisit? Mikä olis kiva aihe?
Eetu: (kiukuttelevaan sävyyn) Eee-ee-ei.
Iskä: (huutaa sohvalta) Kerrot nyt äitille sadun, kun äitin tarttee saada se essee kirjotettua. No, miten ne sadut alkaa? Olipa kerran? Mikä?

Eetu pinnistää:

Pieni tyttö, jonka kanssa oli isä.
Ja lähellä asui karhu.

Tulihan se sieltä.