Kasvatuksellisista itsestäänselvyyksistä

Arjen – ”jokapäiväisen elämän synnyttämä harhan” (tässä pitäisi olla lähdeviite, mutta ei ole) – sujumisen kannalta on välttämätöntä pitää joitakin asioita totuuksina. Lapsen kanssa eläminen olisi liian monimutkaista, jos yksinkertaisimmatkin käytännöt pitäisi perustella. Eräässä kasvatusfilosofisessa kirjassa kutsutaan lapsen hengissä ja terveenä pitämiseen tähtääviä toimenpiteitä verukkeiksi. Verukkeet ovat sallittuja tiettyyn rajaan asti ilman, että voitaisiin puhua indoktrinaatiosta.

Arjen itsestäänselvyydetkin voi mielestäni esittää lapselle suhteellisina välttämällä liian ehdottomia sanamuotoja. Hampaat täytyy pestä, koska niihin tulee muuten reikiä. Hampaat täytyy pestä, koska meidän perheessä on päätetty hoitaa hampaita. Hampaat täytyy pestä, koska yleisesti pidetään hyvänä tapana, että hampaat pestään aamuin, illoin. Kaikki nämä totuudet ovat suhteellisia, ja lapsi voi ne halutessaan myöhemmässä vaiheessa kyseenalaistaa. Reiät voi paikata, aikuinen voi itse päättää hygieenisyyden tasostaan ja yleisesti hyväksyttyjä tapoja voi päättää olla noudattamatta. Toivon, että lapseni pesee hampaansa aikuisenakin, mutta en aio esittää (edes) hampaiden pesun välttämättömyyttä absoluuttisena totuutena.

Erityisen ärsyttävinä itsestäänselvyyksinä olen pitänyt sukupuolen perusteella määriteltäviä kasvatus- tai lapsenhoitoperiaatteita. Vaatekaupassa ärsyynnyn, jos myyjä puhuu ”tyttöväreistä” ja ”poikaväreistä”. Päiväkotien käytäntöä ohjata tytöt kotileikkeihin ja pojat rakentelemaan legoilla olen kritisoinut tässä blogissa jo pariin otteeseen. Harmistun myös hyväntahtoisista kommenteista, joilla korostetaan poikalasten poikamaisuutta (reippautta, rohkeutta, vahvuutta, älyä) ja tyttölasten tyttömäisyyttä (suloisuutta, hoivataipumuksia).

Itse olen pyrkinyt kannustamaan poikaani löytämään myös feminiiniset puolensa. Tätäkin on kritisoitu: pelko pojan ja miehen naismaisuudesta, ”neitimäisyydestä” on monissa vahva. Perinteisten sukupuoliroolien ylittämistä pidetään vaarallisena erityisesti yksilön kannalta. Yleinen uskomus on, että mystisesti kasvatuksen tuloksena naismaiseksi muotoutunut mies jää tulevaisuudessa vaimotta. Pelätään myös, että kasvatuksella voidaan saada aikaan homoseksuaalisuutta – väite, jonka kumoaa se yksinkertainen tosiseikka, että keskuudessamme elää suuri joukko perinteisiä sukupuolirooleja toteuttavissa perheissä kasvaneita homoseksuaaleja. Väitteeseen, että lapsesta voidaan kasvattaa homo, sisältyy useimmiten implisiittinen arvolataus: homoseksuaalisuus on jotakin epätoivottavaa.

Kotona olemme mielestäni kyenneet toteuttamaan tasa-arvoista arkea. Emme kuitenkaan alleviivaa tasa-arvoisuutta, koska ei ole mitään syytä olettaa, että lapsella alun alkaenkaan olisi ollut sukupuoleen kohdistuvia ennakkoluuloja. Emme voi mitään sille, että tietyissä asioissa toteutamme perinteistä roolijakoa (mies hoitaa autonkorjaukset, nainen pesee pyykkiä), mutta tarkoitus ei ole, että lapsi kuvittelisi, että isä tankkaa auton, koska on mies, vaan koska isä on - syystä tai toisesta - sattunut ottamaan tämän vastuun hoitaakseen.

Kun lapsi alkaa olla enemmän kosketuksissa muiden tahojen kanssa, esimerkiksi stereotypisesti kasvatettujen lasten ja stereotypisesti ajattelevien aikuisten kanssa päiväkodissa, tulevat sosialisaation huonot puolet esiin. (Pidän tosin päiväkodissa vietettyä aikaa pääasiassa arvokkaana, mutta perinteisten käytäntöjen kyseenalaistajana päiväkoti-instituutio ei vakuuta.) Pikkuhiljaa lapselle alkaa hahmottua, miten miehet ja naiset yleensä tai keskimäärin toimivat. Hän alkaa nähdä äitinsä ja isänsä sukupuolensa edustajina, joko tyypillisinä tai epätyypillisinä.

Kritiikin esittämisestä

Suomalaisessa konformistisessa keskusteluperinteessä, jossa pyritään siihen, ettei kenenkään tunteita loukata ja lopuksi saavutetaan herttainen yksimielisyys, ei kritiikin esittämistä aina katsota hyvällä. Kritiikin esittäjää pidetään tilanteesta riippuen riidankylväjänä, erikoisuudentavoittelijana tai huonosti kasvatettuna. Jos aloittaa lauseen: ”Minä olen eri mieltä, koska…”, saa poikkeuksetta päät kääntymään. Kritiikin esittäminen on varma keino saada huomiota osakseen.

Jos oletetaan, että huomion saaminen ei ole kritiikin esittäjän tavoite, mikä sitten voisi olla? Minäkin, vaikka olen rohkea ja huomionkipeä, jätän joskus esittämättä mielessäni pyörivän kiperän kommentin, koska en halua vetää huomiota puoleeni. Toisenlaisessa keskustelukulttuurissa kritiikkiä voisi esittää vapautuneemmin, koska pyrkimys harmoniaan ei ole niin silmiinpistävä; kokemukseni mukaan saksalaiset, ranskalaiset ja amerikkalaiset esittävät vapautuneesti varsin napakkaakin kritiikkiä, sellaista, joka Suomessa tulkittaisiin jo henkilökohtaiseksi hyökkäykseksi. Kun aikoinaan muutin Saksasta takaisin Suomeen, minun piti siivota kielenkäyttöäni, omaksua jälleen maltillisempi tapa keskustella, jotta minut ylipäätään otettaisiin vakavasti. Ihan yhteiskuntakelpoiseksi (suomalaisella mittarilla) en koskaan palautunut.

Usko siihen, että voi muuttaa jotain ja vakaa halu saada muutos tapahtumaan, saavat minut esittämää kritiikkiä vallitsevia olosuhteita kohtaan. Jos ei tällaista uskoa ja halua ole, kritiikin esittäminen on pelkkää epärakentavaa räksytystä. Kritiikin esittäminen ei mielestäni edellytä sitä, että parempi vaihtoehto olisi jo tarjolla, vaikkakin kritiikki itsessään useimmiten sisältää viittauksen uudenlaiseen suuntaan.

Jos esimerkiksi kritisoin suomalaisia päiväkoteja siitä, että ne uusintavat epätasa-arvoista roolijakoa yhteiskunnassa, sisältää kritiikkini jo sellaisenaan toiveen siitä, että lapsia kohdeltaisiin samalla tavalla sukupuolesta riippumatta. Jos pystyn vielä esimerkillä havainnollistamaan tämänhetkistä epätasa-arvoa (”hoitajat ohjaavat tyttöjä useammin kotileikkeihin kuin poikia ja poikia useammin peuhuhuoneeseen kuin tyttöjä” - kyllä, meidän pojan päiväkodissa on "peuhu", ja kaikki jo arvasivatkin, että se on poikani lempipaikka), käy selväksi, mihin suuntaan toivoisin päiväkotihenkilökunnan muuttavan toimintaansa.

Kritiikkini ei kuitenkaan sisällä – eikä sen mielestäni tarvitsekaan sisältää – syväluotaavaa analyysiä siitä, millä muilla keinoin päiväkotielämää saataisiin muutetuksi sukupuolineutraaliksi. Kritiikkiä pitää saada esittää myös yhteisön ulkopuolelta, sillä muutoin kritisoimisesta tulee sisäsiittoista, elitististä toimintaa.

Kiire

Elän ehkä elämäni toiseksi kiireisintä ajanjaksoa.

Se kiireisin oli ensimmäisen opiskeluvuoden keväällä, kun kaikki kasautui jonnekin huhti-toukokuun vaihteeseen. En viikkoon tai pariin tehnyt Mitään Muuta kuin kävin yliopistolla, luin ja kirjoitin, nukuin, söin ja peseydyin. Heräsin aamulla varhain, lähdin yliopistolle, illat pyhitin opiskelulle. Söin tamperelaisen leipomon leipää - leipomon nimen olen unohtanut - kera juuston, join litroittain teetä. Menin nukkumaan, kun en enää jaksanut pingottaa. Seuraavana aamuna alusta.

Nyt rytmi on hieman toisenlainen, mutta yhtä tappava. Töissä on kiire, Kiire, K I I R E! Jokainen puolituntinen pitää aikatauluttaa. Tosin aikataulutuskin on supistunut sekuntteihin entisestä leppoisasta tuumailusta kera blogisilmäilyn. Harkitsen nanosekunneissa, onko nyt sopiva aika hakea teekupposellinen - enkä siltikään saa peppuani ylös penkistä silloin kun olisi sen aika. Vielä yksi email, vielä yksi tiedosto, vielä yksi muutos.

Ilahdun, jos eväsleipäni ovat aamun jäljiltä vielä käsilaukussa, eikä aikaa mene hukkaan, kun kävelen huoneen toiselta puolelta jääkaapille. Palavereissa teen tylsimpiä hommia, pidän samanaikaisesti yllä kevyttä small talkia kollegoiden kanssa ja yritän olla skarppina vielä palaverin sisällönkin kanssa samalla kun pyrin ajoittamaan haukkaukset leivästä niin, ettei minun tarvitse osallistua keskusteluun juuri silloin, kun suu on leipää täynnä.

Voisi kuvitella, että työt seuraavat kotiin, mutta ei-ei... Koska aloitin kesän alussa erään kurssin kesäyliopistossa, olen vielä suorituskurimuksessa. Erään yhdistyksen sihteerin toimi sekä lautakuntajäsenyys pitävät liikkeessä iltaisin. Melkein jokaiselle viikolle tai ainakin joka toiselle sattuu työmatka.

Ehdotukseni erääseen konferenssiin meni läpi, joten sekaan pitäisi ujuttaa paperin kirjoitusta. Toisesta seminaarista kyseltiin, kun en ollut laittanut proposalia. Mieli tekisi laittaa paperi sinnekin, mutta sanoin jo puolinaisesti ei.

Ulkomaanmatkoja on syksylle suunnitteilla maksimissaan neljä. En käsitä, miten selviydyn niiden järjestelyistä ja tulosten raportoimisesta - mutta en hetkeäkään epäile, ettenkö loppujen lopuksi selviydy.

Miehen mielestä minun pitäisi keskittyä lähinnä sisustus- ja pihasuunnitteluun. Viikonloput ja illat vietämme melko tiiviisti keskustellen laatoista, terassilaudoista, maaleista ja kylpyhuonekalusteista.

Tiimipäivillä vedimme pikakännit, keskustelimme kasvatuksesta, talonrakentamisesta, firman palkkapolitiikan epäoikeudenmukaisuudesta ja haukuimme entisen herra isoherran.

Uskotteko, että nautin elämästäni täysin siemauksin. Juuri näin sen pitääkin olla. Kynttilää pitää polttaa molemmista päistä.

Kyökkipsykologiaa ja halauksia

Olen epäsuosiossa.

Illalla meillä oli Eetun kanssa nukutustaistelu. Eetu olisi halunnut iskän vierelleen nukuttamaan. ”Äiti on huono, en juttele äitille”, hän sanoi. ”Minä menen nyt huutamaan ikkälle”, hän ilmoitti itku kurkussa. Kömpi sängystä pois ja huuteli ”ikkääää” sydäntäsärkevästi makuuhuoneen ovensuussa.

Vaihdoimme lopuksi paikkoja. Mies tuli nukutushommiin, äiti lähti suihkuun pala kurkussa.

Tulee paha mieli, kun joutuu lapsen hyljeksimäksi. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta enkä minä ollut ensimmäinen ”huono” ihminen. Mummi sai kesällä kestää samanlaista kohtelua. Lujille otti puolin ja toisin.

Pohdimme äitini kanssa hartaasti, mikä on ilmiön syynä. Miksi edellisenä iltana rakastettu, paijattu ja suukotettu ihminen muuttuu yllättäen huonoksi? Ja mitä huonous lapselle tarkoittaa? Ettei kelpaa kyseiseen tehtävään? Vai onko huonous laajennettavissa käsillä olevan tilanteen ulkopuolelle?

Pysyvä ominaisuus se ei ainakaan ole. Hetken päästä tai viimeistään seuraavana päivänä huonosta on taas tullut ihana. ”Minä äiti tinua lakattan.”

Miten kolmevuotiaan esittämiin loukkauksiin pitäisi suhtautua? Luulisin, ettei niihin kannata liiemmin takertua tai vetää sellaisia hätiköityneitä johtopäätöksiä kuin: ”lapseni ei rakasta minua” tai: ”olen huono äiti”.

Äitini esitti seuraavanlaisen teorian: Lapsi on viettänyt paljon aikaa mummin kanssa. Hänestä on ollut ihanaa olla mummin kanssa. Lapselle tulee huono omatunto siitä, että hän tuntee näin mummia kohtaan, ikään kuin olisi äidille uskoton. Vakuuttaakseen kiintymystään äidille, lapsi hylkää mummin teatraalisesti. Lapsi ei vielä ymmärrä, että voi rakastaa montaa ihmistä ja eikä sitä, että hauskanpito yhden tärkeän ihmisen kanssa ei ole toiselta pois.

Tämän teorian mukaan loukattukin ihminen voi tulkita loukkauksen rakkaudenosoitukseksi. Loukkaus ei olekaan tarkoitettu loukkaukseksi, vaan ennemminkin viestiksi suosioon päässeelle ihmiselle. Viesti on: ”Sinua minä rakastan. Älä epäile sitä. Huomaatko, miten en rakasta mummia/äitiä ollenkaan.” Suhde loukatun äidin/mummin ja lapsen välillä on kyllin vahva kestääkseen hetkellisen hylkäyksen. Lapsi ei epäile tätä.

Äitini on aina ollut hyvä ajattelemaan. Kenpä tietää, miten lapsen mieli toimii.

Eilisessä tapauksessa olisin taipuvainen karumpaan tulkintaan: Olen ollut kovin uppoutunut omiin asioihini enkä ole ainakaan kolmeen iltaan ollut lapseni iltatoimissa mukana. Eetu on ehtinyt tottua isänsä nukuttamistapoihin ja äidin tapa ei eilen kelvannut. Sellaista sattuu. Täytynee suorittaa äidillisiä korjausliikkeitä ja paneutua ponnekkaammin lapseni kanssa olemiseen.

Ei sillä, etteikö lapsi saisi preferoida isäänsä. Minulle vain tulee hylkäyskokemuksista paha mieli ja halu olla lapsen kanssa enemmän, löytää kadotettu yhteys. Toisaalta jos äitini tulkinta on oikea, hyvä reaktio olisi nimenomaan jättää tilaa isän ja pojan yhdessäololle.

Ja mitä tapahtui tänä aamuna? Poika halusi olla minussa ihan kiinni, kylphyhuoneeseenkin tuppautui mukaani, kenkiä laittaessa halusi halata. Isänsä oli illalla kertonut pojalle, miten paha mieli äitille tuli. Minä en kantanut kaunaa, vaan nautin halauksista. Eihän sitä tiedä, saako niitä enää illalla.

Vaihtoehtoisia energianlähteitä

Sunnuntaiaamupäivällä koko perhe oli tuppautunut parisänkyymme. Minä vasta heräilin, mies köllötteli, poika hyppi, heilui, kutitteli ja kikatteli tuttuun tapaansa. Mies kysyi: "Mistä sä saat tuota energiaa?!" Poika vastasi: "Äitin tilmittä."

Aikaisemmin samaan kysymykseen on tullut vastaukseksi: "kaupungitta" ja "kävelemitettä".

Maailmasta ei ihan äkkiä siis energia pääse loppumaan. Minä voisin kyllä varmuuden vuoksi pitää silmiäni hieman useammin kiinni.

Virkistävää genderblenderiä Isosiskolta

Isosisko kirjoittaa harvoin, mutta asiaa. Eilen hekumoitsin, koska en ollut pitkään aikaan vilkaissut Isosiskoa ja nyt vilkaistuani löysin monta uutta kirjoitusta. En tiedä, mistä päästä alkaisin olen-samaa-mieltä-nyökyttelyn.

Erityisesti jysähti ajatus siitä, että ei olisi olemassa vain kahta sukupuolta, jollemme itse joka hetki edistäisi arjen toimillamme tällaista tulkintaa todellisuudesta. Sukupuolen käsitettä olen pyöritellyt mielessäni ensinnäkin lapsen kasvatuksen kontekstissa ja toisaalta pohtiessani omaa seksuaalista identiteettiäni ja naisena olemistani.

Jos lähtee siitä olettamuksesta, ettei miehen ja naisen tai poikalapsen ja tyttölapsen välillä tehdä mitään eroa, maailma näyttäytyy yllättäen todella kummallisesti rakennettuna paikkana. Televisio-ohjelmissa, kirjallisuudessa, arkipäivän puheissa, jopa näennäisen neutraalissa erilaisten instituutioiden retoriikassa pojan ja tytön roolit ovat lähtökohtaisesti erilaisia.

Päiväkodissa tytöt ohjataan leikkimään kotileikkiä, pojat rakentelemaan tai leikkimään autoilla. Elokuvissa korostetaan naisen naisellisuutta ja miehen miehisyyttä. Äidit ja isät eivät halua lakata poikalasten varpaankynsiä. Pojalle naureskellaan hämillisenä, jos hän haluaa pukea ylleen rimpsuhepeneitä. Tyttöjä tytötellään, heille osoitetaan paikkansa hempeillä puheilla. Tyttöjä paheksutaan, jos he ovat liian äänekkäitä tai epäsiistejä. Tyttöjen tapakasvatukselle on paljon korkeammat standardit.

Isosisko kaivaa Vauva-lehden artikkeleiden riveiltä esiin jokapäiväiset asenteemme. Se on järkyttävällä tavalla tajuntaa laajentavaa luettavaa. Isosisko, laita Vauva-lehteen palautetta! Istuttamalla tuotakin lehteä lukevien naisten päähän muutama uusi ajatus, saatetaan sysätä yhteiskuntaa piirun verran tasa-arvoisempaan suuntaan.

Itse olen lakannut poikani kynnet tai antanut hänen puuteroida kasvojaan, kun hän on pyytänyt, mutta samalla selittänyt hänelle varmuuden vuoksi ikään kuin kulttuurin oppituntina, että ”sä varmaan pian huomaat, että yleensä pojat eivät lakkaa kynsiään, mutta sä voit ihan hyvin lakata”. Tarpeetonta ylivarovaisuutta ehkä sekin. Autoilla leikkiminen tuli meillä kuvaan siinä vaiheessa, kun poika meni aikoinaan hoitopaikkaan. Ympäristön muokkaava vaikutus on niin vahva, että nykyisin tuntisin itseni ihan idiootiksi, jos puuttuisin lapseni leikkeihin tyrkyttämällä nukkeja tai piilottelemalla autoja. Lapsi on jo tullut muokkautuneeksi kulttuuriseksi pojaksi.

Meillä toteutuu tasavertainen vanhemmuus varmaan ekstreemeimmässä muodossaan (jos nyt millään tasavertaisella voi olla ekstreemiä muotoa). Minulla ei missään nimessä ole ylivertaista asemaa äitinä – oikeastaan päinvastoin. Ja jotta tasavertaisuudesta voidaan puhua, oikeastaan miehen pitäisikin olla se ykkösvanhempi, koska ympäröivä yhteiskunta vastavuoroisesti korostaa äidin asemaa joka tilanteessa. Ollakseen tasavertainen äidin kanssa, miehen pitää olla vähän enemmän - jälleen paradoksaalinen väite.

Tasavertaisen vanhemmuuden toteuttamisessakin minulla on osaksi laajempi agenda: pyrin sanomaan jokaiselle, joka puhuu minusta äidin roolissani jonkunlaisena ihmeolentona, että meillä mies on se äidillisempi. Vanhemmuuden kuvauksissa samaistun yleensä miehen rooliin.

Poika Urhea

Ei se ikkunasta katselu auton perään eilen tarhaan jäädessä ollutkaan ikävää. Kuulemma Eetumme halusi tädin syliin katsomaan, kun ”ikkä ajaa lujjaa”. Koko päivä oli mennyt erinomaisen mallikkaasti ja rypyttömästi. Kannatti tutustella.

Täytyy tosin rehellisyyden nimissä sanoa, että melkoisen kivuttomasti kävi meillä aikoinaan ensimmäiseenkin päivähoitopaikkaan sopeutuminen. Ennemmin on niin, että välillä hoitoon jääminen on lapselle vaikeampaa, välillä helpompaa. Tutustuminen näyttää meidän pojalla käyvän nopeasti.

Lapseni oli syönyt keskimääräisen hyvin, leikkinyt innokkaasti erityisesti peuhuhuoneessa (arvasin heti kun aikoinaan näin tuon huoneen, että siitä tulee Eetun lempparipaikka), kakkinut ja pissinyt – kaikki minulle merkkejä siitä, että poika on luottavaisella mielellä. Päiväunillekin oli kovasti yrittänyt nukahtaa, mutta ei vaan ollut nukuttanut. Rytmiin pääsy vie aikansa. Kotona kun poika ei enää päiväunia nuku.

Jopa ilta sujui sopuisissa merkeissä. Kokemuksesta tiedän, ettei tyytymättömyys välttämättä hoitopaikan arjessa olekaan kovin helposti nähtävissä - urhea poikani tsemppaa eikä päästä ikävää valloilleen erossa ollessaan. Äidin ja isän tarve tulee näkyviin iltaisin.

Tämä on erittäin mielenkiintoista aikaa. Lapsen hoitopaikkaan viemisestä ja sieltä hakemisesta voi löytää vaikka minkälaisia merkityksiä. On herkullista seurata omien ja lapsen tunteiden skaalaa ja eri toimintatapojen vaikutuksia. Itselläni on luovuutta ja jaksamisresursseja tarpeeksi leikkimiseenkin, kun saan päivällä revitellä omien haasteideni kanssa työmaalla.

Erittäin tärkeää päiväkotipäivän hyvälle käynnistymiselle on se, että aamu sujuu positiivisissa merkeissä. Herätyksen täytyy olla lempeä ja hauska tilanne. Aamun ensimmäinen hymy tuntuu jäävän päälle. Jos pukemisesta ja autolle siirtymisestäkään ei synny taistelua, ollaan yleensä voiton puolella.

Näinä aikoina olen sanomattoman kiitollinen siitä, että lapseni on luonteeltaan aurinkoinen, luottavainen ja helposti innostuva. Joinain päivinä lapsen hyvät ominaisuudet unohtuvat, toisina korostuvat.

Päiväkotiin "tutustumaan"

Eka lomanjälkeinen päivä töissä. On ihan kuin en poissa olisi ollutkaan. Ihan hävettää, mutta olen innoissani. En ehtinyt olla uudessa jobissani ennen lomalle jäämistä vielä niin kauaa, että uutuudenviehätys olisi ehtinyt kadota. Nyt sitten virittelen töitäni ihkaoikeasti alulle.

Eka palaverikin ehti jo päättyä. Iloitsen siitäkin, että palaveri meni mallikkaasti, vaikka olin aluksi kauhuissani, koska tiedossa oli kädenvääntöä ”kovien jätkien” kanssa heti ekana aamuna.

Olen kylmän viileästi käyttänyt hyväkseni sitä, että voin uutena vedota tietämättömyyteeni. Kohta sitä luksusta ei enää ole ja pitää tietää oikeasti aina ja joka tilanteessa.

Eetu meni tänään uuteen tarhaan, joten olimme aamulla koko perhe aika jännittyneitä. Eetu tosin tiesi, mitä oli edessä ja oli asioiden tilaan tyytyväinen, joten minäkin olin aika luottavaisin mielin. Tarha on pojalle tuttu paikka. Kävimme keväällä ennen hakemuksen jättämistä siellä tutustumassa ja pidimme molemmat paikasta. Alkuviikosta vietimme paljon aikaa tarhassa, joten oman ryhmän tyypit ovat jo tuttuja, jopa minä muistan kaikkien niiden lasten nimet, jotka olivat palanneet lomalta.

On todella huojentavaa, kun tuntee lapsensa kaverit. Illalla on helpompi kysellä päivän kulusta, kun tietää raamit, missä liikutaan. Sen sijaan, että kysyisi: "Mitä sinä leikit tänään?", voi kysyä esimerkiksi: "Leikittekö te tänään sitä kauppaleikkiä pihalla?" Kolmevuotiaan on helpompi vastata täsmällisiin kysymyksiin.

Eetu tietää, missä sängyssä hän nukkuu päiväunet. Hän sai itse valita paikkansa ruokapöydässä. Eetun naulakossa on laivan kuva. Hän tietää lelujen säilytyspaikat, pesurituaalit, ruokarukoukset, lorupussilaulun ja niin edelleen. Minäkin tiedän, koska olin mukana ihan samoissa hommissa.

Eetu on sisäistänyt hyvin sen, että päiväkotiin kuuluu ensin tutustua. Tänäänkin hän kertoi menevänsä päiväkotiin tutustumaan, mutta ilman äitiä ja iskää. Kauankohan hän aikoo vielä tutustua? Milloin hän on tutustunut tarpeeksi ja alkaa vain olla? Ja mitenköhän se ulospäin ilmenee?

Aamulla reipas poikani asteli rohkeana aamupalapöytään omalle paikalleen ja vilkutteli nauravaisena ikkunasta. Tosin kun ajoimme autolla ikkunan ohitse, näytti siltä kuin poika olisi ollut hoitajan sylissä. Ehkä eronhetken kohtaaminen otti sittenkin lujille.

Minulla ainakin otti. Itku meinasi tulla, varsinkin kun lastenlaulu-CD autossa soitti vielä Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Mies vaihtoi nopeasti radioon.

Onneksi minulla on täällä töissä niin hyvä olla. En ehdi murehtia. Mieli tekisi kyllä soittaa ja kysyä aamupäivän kulusta. Ehkä soitankin päiväuniaikaan.

Keskusteluja kolmevuotiaan kanssa, osa I

[Käännytään liittymästä moottoritielle.]

Poika: Mikä toi oli?
Isä: Mikä?
Poika: Mikä?
Isä: Mikä siinä oli?
Poika: Mikä?
Isä: Niin, mitä siinä oli? Sano mulle, minkälainen se oli?
Poika: Mikä?
Isä: No kun sä sanoit, että siinä oli joku, niin mikä se oli?
Poika: Mikä?

Poikani osaa esittää napakoita kysymyksiä. Isänsä on aika huono vastaamaan.