torstaina, maaliskuuta 24, 2005

Minimipääsiäinen tällä kertaa

Pientä suorituspainetta meinaa pukata, pakko tunnustaa.

Lazurilla ei ole rairuhot kylvettynä, ei lammaspaistia eikä mämmiä, mutta heillä onkin hyvä syy: menevät mummolaan pääsiäiseksi. Meilläkään ei ole lammaspaistin reseptiä katsottuna eikä killuttele töyhdöt ja munakoristeet pajunoksissa. On sentään rairuoho, kun päiväkodissa oli kylvetty (siinä “huonossa”).

Olen tehnyt puolinaisen, puolivillaisen periaatepäätöksen, että jos jonkin asian pitää olla rempallaan, olkoon se sitten koti.

Jos käyn töissä, hoidan lapseni ja uhraan hänelle aikaa, olen mukana kaikenlaisessa yhteiskunnallisessa riennoissa, hoidan kauneuttani ja mielenterveyttäni, pidän yhteyttä sukulaisiin ja ystäviin, opiskelen sekä osallistun päätöksentekijän ja sisustussuunnittelijan ominaisuudessa talonrakennusprojektiin, voin ehkä antaa itselleni anteeksi sottaisen tiskipöydän ja askartelemattomuuden.

Tervetuloa minimalistinen pääsiäinen! On meillä yhdessä purkissa rairuoho! Pitkänäperjantaina päivälliseksi peruna-pekonilaatikkoa, jälkiruuaksi ehkä nuutuneita jäätelöpuikkoja pakastimen kätköistä. Ruokakaapin syvyyksissä piilossa yksi Puuha-Pete-muna. Viikkosiivous - pyhäinhäväistys! - ehkä pääsiäissunnuntaina.

Toisenlainen taimitarha

Aikomuksenamme on vaihtaa pojan päivähoitopaikkaa viimeistään kun talomme valmistuu. Samoihin aikoihin poika tulee kunnioitettavaan kolmen vuoden ikään ja mielestäni vaihto perhepäivähoidosta päiväkotihoitoon olisi järkevää. Mies on toivonut vaihtoa jo pitkään, haluaisi nytkin hoitaa asian asappina.

Valitsimme webbisivujen painotusten perusteella kaksi taloa, joihin tutustumme ennen hakemuksen jättämistä. Tänään kävin Eetun kanssa vierailulla näistä toisessa. Paikka täytti oikeastaan kaikki vaatimukseni noin niin kuin ensisilmäyksen perusteella.

Juttelin pitkään johtajan kanssa ja kyselin ryhmäkoista, omahoitajajärjestelmästä ja vanhempien vaikutusmahdollisuuksista. Jos muistan oikein, juuri omahoitajamalli oli yksi syy, miksi tuo päiväkoti kiinnosti. Johtaja kertoi, ettei aikoinaan alulle pistetty vanhempainneuvosto jaksanut kiinnostaa vanhempia. Pidän tätä kummallisena, mutta se ei hämmästytä minua. Omakin käsitykseni on, että vanhemmat eivät ole kovin aktiivisia keskimäärin. Hän lupasi kuitenkin, että ensi syksynä voisi yrittää uudelleen. Voitte olla varmoja, että jos me olemme tuolloin remmissä, pistän kaiken tarmoni vanhempaintoiminnan aktivoimiseen.

Pienten ryhmän hoitajat vaikuttivat rauhallisilta ja järkeviltä (toisin kuin siinä päiväkodissa, josta meillä on kokemusta: siellä pienten hoitajat ovat hassuja hössötätejä, varsinkaan mieheni ei luota heihin yhtään). Juttelin pari sanaa myös pienten ryhmän lastentarhanopettajan kanssa. Energinen tapaus – mahtaako olla miten rasittava pidemmän päälle?

2-4-vuotiaiden ryhmästä löysin tuttavaperheen äidin! Tiesin, että hän on lastenhoitajana jossain päiväkodissa, mutta päiväkodin nimi ei ollut jäänyt mieleen. Hän suositteli lämpimästi talon pienten ryhmää ja sanoi, että voisi tuoda sinne omankin lapsensa. Muistelen, että edellisestä työpaikastaan hän sanoin päinvastaista. Erot varsinkin ilmapiirissä ja lapsilähtöisyyden tasossa näyttävät olevan suuret. Siksi tutustuminen etukäteen on minulle välttämättömyys: olen ainakin tehnyt parhaani löytääkseni lapselleni hyvän hoitopaikan. Seuraavana ohjelmassa onkin kutsua tuttavaperhe meille kylään ja lypsää irti kaikki sisäpiirin tieto.

Päiväkodin ohjelmassa oli tänään laulutuokio. Miten ihmeellistä, että sellaista lastenkulttuuria vaalitaan ympäri kaupunkia tomerien naisten toimesta! Nyt kun olen vähän tutustunut ydinkunta-palvelukuntamalliin, hiipii mieleen kysymys: Eikö päiväkotien toimintahetkiä voisi jotenkin tuotteistaa? Olen aivan pöllämystynyt nyt, kun olen tajunnut millaisia taideteoksia, kätten töitä ja luovaa toimintaa päiväkodeissa syntyy. Suu auki ihaillen seuraan lastentarhanopettajien työtä.

Eetu viihtyi hyvin (tosin hän viihtyy aina kun äiti ja/tai isä on mukana). Kun pakkauduimme takaisin autoon, hän totesi lakonisesti: “Nyt mennään tinne huonoon päiväkottiin.” Onneksi huonon päiväkodin hoitojakso on taas toistaiseksi pian ohi, ensi viikolla puoleksi päiväksi omalle hoitajalle, sitten lomalle.

tiistaina, maaliskuuta 22, 2005

Kurkistus taimitarhaan

Olin viime viikolla kahtena aamuna poikani varahoitopaikassa tutustumassa ja samalla auttelemassa aamutoimissa. Olin jo pariin kertaan kysellyt mahdollisuudesta mennä tutustumaan päiväkodin arkipäivään, ihan muuten vaan. Halusin nähdä oman poikani päiväkotiympäristössä, seurailla tätien toimintaa, saada paremman kuvan siitä, mitä poikani päivän aikana puuhastelee, nähdä muita lapsia. Sovittiin sitten viime viikolta pari mahdollista päivää.

Henkilökunta tuntui vähän hämmentyneeltä, ilmeisesti aika harvat äidit tuppautuvat mukaan tavallisina päivinä. En antanut sen häiritä, koska tiedän, että ne varhaiskasvatuksen ammattilaiset, joita päivähoidon laatu vakavasti kiinnostaa, kannustavat vanhempia aktiivisuuteen. Päiväkoti on julkinen paikka, sinne voi mennä kuka tahansa.

Ensimmäisenä aamuna oli aika vilkasta. Lapsia oli “liikaa”, tädit olivat hermostuneita. En ollut poikaani viedessäni vielä varma jäänkö. Kun tädit valittelivat kiirettä, kysyin voinko jäädä auttamaan. “Ota takki pois ja tule”, sanottiin.

Niinpä sitten tarjoilin maitoa, leipää ja tomaatteja, tyhjentelin puurolautasia. Oma poikani katseli silmät ymmyrkäisenä: Äiti otti vaatteet pois! (Vaatteiden pois ottamisella hän tarkoittaa sitä kun riisutaan takki ja kengät, asetutaan taloksi.)

Seuraavana aamuna jäin pidemmäksi aikaa. Aamupalarutiini oli jo tuttu ja lapsetkaan eivät enää kovin ujostelleet minua. Eetu katosi leikkimään aamupalan jälkeen. Hoitajat esittelivät paikkoja. Käytin omani ja yhden ei-oman lapsen potalla, pesin käsiä, sovittelin yhtä riitaa. Pihalle puin jälleen Eetun ja yhden tytön.

Nyt hellin mielessäni sellaista ideaa, että muodostettaisiin äitien vapaaehtoisryhmä, jonka jäsenet voisivat olla mukana päiväkodin hektisessä aamuvuorossa. Itse voisin ihan hyvin olla kerran viikossa klo 8-10 tarjoilemassa aamupalaa, pissittämässä ja pukemassa. Testasin ideaa tutulla päiväkodin johtajalla. Hän sanoi, ettei se ole edes uusi idea ja ehdotti, että veisin asiaa eteenpäin omia kanaviani pitkin ja hän omiaan.

Eetu vaihtaa hoitopaikkaa todennäköisesti puolen vuoden sisällä. Ykkösvaihtoehtomme uudeksi päivähoitopaikaksi kertoo webbisivuillaan panostavansa erityisesti päiväkodin ja vanhempien yhteistyöhön. Totta puhuen tämä on se syy, miksi juuri tuo päiväkoti on ykkösvaihtoehtomme. Emme enää suostu olemaan lapsen arkipäivästä osattomia.

Varahoitopaikan lapsia katson ihan eri silmin, samoin he minua. Muistan jo nimiä, meidät on sentään esitelty.

maanantaina, maaliskuuta 21, 2005

Missä Merten?

Blogilistan mukaan Merten on päivittänyt, mutta blogiin ei ole päässyt. En epäile, että vain ja juuri minun pääsyni olisi ollut estetty, koska olisin esittänyt asiattomia kommentteja, mutta epätietoisuus ei ole kivaa. Todennäköisesti miehellä oli meneillään jokin teknologisarkkitehtooninen viritelmä kera kakkupalan.

Merten kirjoittaa arkipäivän linjakasta diipadaapaa, johon olen addiktoitunut. Aihetoivelistallani on vähemmän sählykuvauksia, enemmän tietotyöläisen angstia.

No nyt pääsee kuitenkin taas, joten tilanne seis.

torstaina, maaliskuuta 17, 2005

Vähän vielä orkestroidaan, harmonisoidaan ja tehostetaan

Ennen strategian tekeminen oli hauskaa. Istuttiin koko pieni, mutta tehokas tiimi päivä yhdessä neukkarissa ja kirjattiin ylös lennokkaimmat ajatukset, sorvattiin soljuvia mutta täsmällisiä lauseita englanniksi, muokattiin nätiksi PowerPointissa. Kun sessio oli ohi, olimme kaikki saaneet sanella rivin tai pari, kollegoiden kanssa vähän naureskeltiin sellaisille sanoille kuin orchestrate tai streamline, mutta oltiin yhtä kaikki herttaisen yksimielisiä: Hieno siitä tuli!

Millaista on nyt? Strategia-workshoppiin joudutaan ja siellä tiristetään ihmisestä viimeisetkin mehut. Manageriporras ei vaivaudu edes paikalle, vaan odottaa saavansa valmista, jonka voi hyväksyä tai hylätä. On sellainen tunne, että strategiarääpäisy on epäjohdonmukainen ja hajanainen. Nämä ominaisuudet voisi antaa vielä anteeksi - pahinta on näkemyksen puute. Miten meistä tuli näitä näköalattomia? Mihin mielikuvituksemme on kadonnut?

Strategiapaperi on tärkeä väline. Sillä perustellaan erilaisia kehitysvaatimuksia, koska strategiassa mainituilla asioilla on erityinen asema ja aseman mukainen kohtelu. Jos minun tärkeäksi näkemäni tulevaisuuden hahmotelma on päässyt tiukan seulan läpi kalvolle, voin hyvällä syyllä paistatella kappaleen matkaa itsetyytyväisyyden auringossa.

Minä en kuulu niihin ihmisiin, jotka suhtautuvat strategioihin sarkastisesti. Pitkän tähtäimen mahdottomiltakin tuntuvat tavoitteet motivoivat minua, erityisesti jos olen itse ollut määrittelemässä tavoitteita tai jos joku muu on määritellyt vision, johon voin täydestä sydämestäni sitoutua.

Epätyydyttävä luontiprosessi ja lattea tulos laskevat mielialaa. Mikään ei ole kuin ennen vanhoina hyvinä aikoina.

tiistaina, maaliskuuta 15, 2005

Yhden naisen työtaistelu

Eilen tuli estetyksi lakko, joka toteutuessaan olisi vaikuttanut jokaisen suomalaisen elämään. Suomalaiset eivät tainneet olla asiasta tietoisia. Toisin kuin opettajien tai bussinkuljettajien lakot, tämä ei kiinnostanut mediaa.

Merkittävänä yhteiskunnallisena vaikutuksena on joskus pidetty sitä, että muutaman tuhannen lukiolaisen ylioppilaskirjoitukset ovat vaarassa lykkääntyä puolella vuodella tai että ihmiset joutuvat muutaman viikon ajan käyttämään muuta kuin bussia kulkeakseen paikasta toiseen. Ihmisten arkeen opettajien ja bussinkuljettajien, myös lääkäreiden lakot toki vaikuttavat välittömästi ja näkyvästi.

Huomattavasti suurempi vaikutus olisi ollut sillä, jos Nokian ja muiden merkittävien IT-yritysten teknologiakehitys- ja tuotekehitys-, markkinointi- ja myyntiväki olisi mennyt lakkoon. Seurauksena olisi todennäköisesti muutamassa päivässä ollut sopimusten menetys ja sitä kautta BKT:n lasku. Vientiteollisuus olisi kokenut kansainvälisten asiakkaiden silmissä luottamuksen menetyksen.

Pitkittyessään lakko olisi johtanut siihen, että tuotekehitystoimintaa olisi siirretty rivakkaan tahtiin Intiaan ja Kiinaan. Suomessa olisi menetetty pitkällä tähtäimellä valtava määrä työpaikkoja – ja vielä sellaisia työpaikkoja, joiden haltijat pitävät suurelta osin yllä kotimaista kysyntää.

Todennäköisesti jo lakon uhallakin on samansuuntaisia vaikutuksia. Jos minä olisin kyyninen teknologiajohtaja, veisin toimintaa sellaisiin maihin, joissa tällaisia lakko-oikeuksia ei ole.

Lakko ei siis toteutunut. Ne meistä, joilla on talonrakennusprojekti kesken, huokaisivat helpotuksesta. Toiset tuhisivat harmista, koska olisivat ihan mielellään jääneet parin viikon palkattomalle lomalle.

Millainen oli neuvottelutulos? En oikein ota selvää. Minulla ei ole ollut ongelmia saada ylityökorvauksia tarvittaessa (tosin niitä ei koskaan ole maksettu esimerkiksi sunnuntaityöajalta korotettuna). Matka-ajan korvauksesta olisin iloinnut, mutta juuri se jäi sopimuksessa auki. Saamme saman indeksikorotuksen kuin ne, jotka olivat TUPO:ssa mukana.

Suurin etu näyttää olevan se, että asian vihdoin ratkettua pääsemme pomon kanssa vihdoin keskustelemaan aidosti niistä oikeista palkankorotuksista. Olen asennoitunut mahdollisimman pessimistisesti. Jos en saa mitä haluan, vaihdan hommia. Pistän pystyyn oman työtaistelun, täysin laillisen.

maanantaina, maaliskuuta 14, 2005

Pohjamutaviikonloppu

Kynnin taas viikonlopun vanhemmuuden ja oman eksistenssini pohjamutia. Perjantai-illan pesin sängyssä friikkiäitinä, mikään ei koskettanut, ei itkettänyt, ei naurattanut. Mies ja poika eivät tuntuneet kaipaavan. Päinvastoin. Pysyköön vihamielinen äitiameeba poissa jaloista. Kun poika meni nukkumaan, vääntäydyin ylös vilauttamaan hapanta naamaani, mutta palasin pian nukkumaan ahdistustani pois.

Unessa vaari sekaantui joka asiaan, isä reuhasi. Pistin isän ojennukseen. Kummatkin ovat oikeasti kuolleita jo, mutta en muistanut sitä unessa.

Myös lauantai sujui samoissa sävyissä. En huutanut enkä itkenyt, mutta en saanut perheenjäseniin muunkaanlaista kosketusta.

Sunnuntai valkeni aurinkoisemmissa tunnelmissa. Illalla olimme kyläilemässä. Kun seurasin vieraan perheen toimia, aloin taas hämärästi muistaa, miksi pidän omastani ja millaisiin periaatteisiin yhdessäolomme pohjautuu. Oma kaunis lapseni, niin rakas, höpsö hikipäässä heiluva villi-ihminen. Oma sympaattinen mieheni, niin rakas, lempeä ja vankka kuin kallio.

Jaksan ihmetellä ulkopuolisuuden tunnetta, joka on toisinaan niin vastaansanomaton, etten näe yhtään syytä jatkaa elämää. Mihin minua tarvitaan? Kuka minua kaipaisi, jos minua ei olisi? Ehkä hetken verran muistelisivat, mutta jatkaisivat sitten olkiaan kohauttaen käytännöllistä elämäänsä, tekisivät palapelejä, laittaisivat wokkia, soittaisivat puheluita. Joskus muistaisivat, oli se Kookos aika hankala, aina valittamassa.

torstaina, maaliskuuta 10, 2005

Äidit, johtajat ja vauvat

Jotkut eivät piittaa siitä, meneekö muutama auringonkierto hukkaan elämän ruuhkaisina lapsiperhevuosina, mutta meille, jotka piittaamme, Tekniikka ja Talous -lehden Naisjohtaja on naiselle armoton -artikkeli on karua luettavaa.

Toimittaja kirjoittaa:
"Yksityisellä sektorilla naisjohtajia on vain neljännes. Nuorten naisten
uraputki katkeaa edelleen lapsentekoon.

Onko ihmekään? Parhaimmista
työvuosista valuu hukkaan ensimmäisen lapsen kanssa vähintään vuosi — ja
enemmänkin, sillä 60 prosenttia äideistä jää kotiin vielä seuraavaksikin
vuodeksi. Kahden lapsen kanssa työssäoloaika lyhenee siis 2—6 vuodella."


Olen usein itsekin miettinyt, mitä tekisin, jos olisin palkkaamassa jotakuta ja vaihtoehtojen joukossa olisi myös nuoria, päteviä, lapsentekoiässä olevia naisia. Olen tähän ikään mennessä nähnyt, mikä valtaisa harmi työelämässä aiheutuu siitä, ettei koskaan voi tietää, onko työntekijä puolen vuoden päästä tekemässä töitä, vai kenties synnyttämässä tai jo hiekkalaatikolla. Lisäksi kolmekymppiset naiset jäävät yhtäkkiä yllättäen kesken tuikitärkeiden neuvotteluiden kotiin hoitamaan vesirokkopotilasta. Minä kuulun siihen samaan joukkoon.

Kaltaiseni yhden parivuotiaan lapsen äidit ovat varmasti kaikkein epäilyttävimpiä. Yleensä kaikki tekevät toisenkin. Miten vakuuttaa tuleva työnantaja siitä, ettei ole aikomustakaan alkaa samaan rumbaan uudestaan? Tai pitäisikö edes? Itse olen lähtenyt siitä periaatteesta, että perhettäni en työnantajalle selittele. Olen kieltäytynyt työhaastattelussa kertomasta silloista palkkaani, joten kieltäytyisin vähintään yhtä ehdottomasti keskustelemasta perhesuunnittelusta. Näin siis lain turvin.

Olen sitä mieltä, että ennen tasa-arvon mallimaana esiintynyt Suomi on jäänyt muita Pohjoismaita jälkeen. Kaleva kertoi tänään, että Tanskassa työnantajat maksavat jatkossa henkilöstölukunsa perusteella vanhempainlomakorvausta yhteiseen rahastoon, josta vanhempainloma-ajan palkat maksetaan. Näin tasataan kulu mies- ja naisvaltaisten alojen kesken. Samasta mallista olen itsekin ruikuttanut kaikissa asiallisissa ja asiattomissa yhteyksissä viime aikoina. Meidän on pakko saada sama malli myös Suomeen.

Artikkelissa kyseenalaistetaan myös naisverkostot:

"Naiset eivät kuitenkaan tarvitse tasa-arvoa saavuttaakseen sukupuolten
välisen tasa-arvon. He tarvitsevat suosimista, suhteiden hyväksikäyttöä ja
hyvänaisverkostoja siinä missä miehetkin.

Naiset ovat kyllä viime aikoina tajunneet verkottumisen merkityksen ja
meille on syntynytkin erilaisia naishankkeita. Valitettavasti ne usein vain ovat
yhtä keinotekoisia kuin miltä kuulostavatkin."


Kokemukseni on tämän kanssa yhteneväinen. Nainen ei missään tapauksessa suosi toista naista. Itse olen havainnut työelämässä seuraavanlaisen mallin: Jos vastapelurinani on fiksu ja itsevarma nainen, menen lukkoon ja alan kimittää. Inhoan vastapeluria, sepitän hänestä mielessäni epämiellyttäviä asioita. Jos samantyylinen mies olisi vastassa, pistäisin itseni likoon, säihkyttäisin päälle koko karismani ja älykapasiteettini, lisäisin annoksen huulipunaa ja hunajaa - ja saattaisin voittaa.

Haluan kaiken hyvän tahtoni voimalla ajatella, että kun olen viisikymppinen, hyvässä asemassa, voisin suosia nuorta, fiksua, kaunista naista puhtaasti hyvänaisverkostohengessä, mutta pahoin pelkään, että arpa lankeaisi kuitenkin sille nuorelle, fiksulle, salskealla miehelle. Hävettää sanoa näin. Aion taistella, että näin ei olisi, mutta haluan olla rehellinen siinä, että en usko olevani tarpeeksi vahva. Suo minulle voimaa, Herra!

Artikkelin viimeinen kappale menee varsinaisesta aiheesta vähän sivuun, mutta on myös mielenkiintoinen:

"Ja [niitä], jotka oikeasti uskovat myyttiin äidillisyyden kaikkivoipaisuudesta,
kehotan siirtymään Vauva-lehden keskustelupalstalle. Sisarellisen verkottumisen
sijaan syyllistäminen, suvaitsemattomuus ja parjaaminen ovat osuvampia termejä
kuvaamaan tuoreiden äitien, eli "mammojen" asennetta itseensä ja toisiinsa."


Mikä ihme siinä on, että äitiydestä ja lasten hoidosta ei saisi keskustella räväkkään sävyyn? Toimittaja (nainen) syyllistyy itse erittäin epätasa-arvoiseen asenteeseen, äitipalstadiskurssin halveksimiseen vihjaamalla, että äitien pitäisi kyetä normaalia kypsempään ja analyyttisempään vuorovaikutukseen. Voi pyhä yksinkertaisuus! Uskokaa jo, että äiti = nainen = ihminen, vaikka hän on lapsen vartalostaan ulos punnertanut. Äidit eivät ole pyhiä, heillä ei ole sädekehää, eivätkä järkiäidit sellaista edes tavoittele.

Vauvapalstoilla keskustellaan aiheista, jotka ovat tuoreille äideille tärkeitä. Asiattomuuden taso ei ole sen korkeampi kuin muillakaan internet-palstoilla, itse asiassa henki on pääpiirteissään yllättävän sävyisä, kun otetaan huomioon, miten emotionaalisesti kiihdyttävistä aiheista keskustellaan.

Alkioita

Seuraavista aiheista on mielessäni pyörinyt blogirääpäisyjen alkioita:

- vanha kiinalainen eläinten luokittelu - ja oliko se edes vanha ja kiinalainen?
- miten lapsuudessani oppimani tavallisten sairauksien hoitokeinot nykyaikana on kyseenalaistettu - mihin sitä voi enää luottaa?
- Riina Katajavuoren Lahjat-kirjan äitikuva - tavallaan samastun, toisaalta en yhtään (miksi jokaikisessä äitikirjassa rätkytetään siitä, että miehet eivät tee kotitöitä?)
- työtilanne, typerät kollegat, oma angsti
- talon valaistussuunnitelma
- tämä kirjoitus

Etenevätköhän koskaan toteutusasteelle. Tulee uusia ja nämä jäävät jalkoihin.

keskiviikkona, maaliskuuta 09, 2005

Jälkiviisastelua

En sitten osoittautunut riviopiskelijaa kummoisemmaksi. Tärpit eivät juurikaan osuneet kohdalleen.

Tenttikysymykset olivat seuraavanlaiset:

Hujala: Laadunhallinta varhaiskasvatuksessa

Varhaiskasvatuksen laadun arviointi ja menetelmät joilla laatua voidaan arvioida.

Kysymys oli kirjan alkuosasta, jonka itse olin tulkinnut tentin kannalta tyhjänpäiväiseksi läpäläpälässynlääksi. Mielessä kyllä häivähti ajatus tuollaisestakin kysymyksestä, mutta pidin sitä epätodennäköisenä, koska oletin, että nimenomaan laatukriteeristön hallinta olisi kuulustelijan mielestä meille tarpeen.

Oppimiskokemus sinänsä. Hitaasti palautui mieleen, kun luin jälkeenpäin, että arviointimittarit jaetaan kahteen tyyppiin, joista toista en muista nytkään ja toinen oli systeemitason mittarit. Lisäksi olisi pitänyt selvittää tarkemmin kyselylomakemetodia ja sitä, mitä yleensä on kartoitettu (kaikenlaista kvantitatiivista, frekvenssejä ja sen sellaisia). Olisi pitänyt kirjoittaa sellaisesta kuin monitahoarviointi. Enpä kirjoittanut.

Muistin sentään henkilökunnan itsearvioinnin ja kyselyt vanhemmille. Aika säälittävää.

Värri: Hyvä kasvatus – kasvatus hyvään

Dialogisuus Martin Buberin filosofiassa

Oujee. Tämä oli se ainoa kohta, jota en käytännöllisesti katsoen lukenut ollenkaan. Onneksi sentään heitin siihen pikaisen vilkaisun, niin tiesin käyttää oikeita termejä. Älysin heittää kehiin Minä-Sinä- ja Minä-Se-suhteen, mutta niiden selitys ja tulkinta olikin sitten aika syvältä. Lätisin kuitenkin samat asiat kuin olisin lätissyt, jos kyse olisi ollut dialogisuuden sovelluksesta Värrin mukaan. Pieleen taisi silti mennä aika pitkälti. Säälittävää potenssiin kaksi.

Onneksi kuitenkin dialogisuudesta. Jos kysymys olisi ollut alun filosofiaosuudesta (juuri nyt en muista edes ranskalaisen filosofin nimen kirjoitusasua), arvioni olisivat osoittautuneet täydellisen vääriksi. Veikkaanpa, että moni jätti Buberin vastaamatta (vain kolmeen kysymykseen piti/sai vastata).

Laine & Aho: Minä ja muut.

Kiusaaminen ja kasvattajan mahdollisuudet vaikuttaa kiusaamiseen.

Tämä oli ainoa kohdalleen osunut tärppi, jonka onnistuin kuitenkin toteutusvaiheessa aika loisteliaasti munaamaan. Määrittelin kiusaamisen vähän väärin (= periaatteessa oikein, mutta lisäilin omiani, joista kirjassa ei mainittu halaistua sanaa).

Lukiessani jälkeenpäin kirjasta, mitä olisi pitänyt kirjoittaa, häpesin. Vastauksessa olisi pitänyt muistaa esimerkiksi, että lapsen itsetunnon kehittämiseen pitää panostaa - asia, jonka olin päättänyt kirjoittaa kysymykseen kuin kysymykseen, mutta en jostain käsittämättömästä syystä kirjoittanut! Kielen päällä pyöri se, että kiusaamisongelma pitää tunnistaa ja siitä pitää puhua, mutta pahoin pelkään, etten tätä kovin selkeästi muotoillut. Sen sijaan kirjoittelin jotain yhdentekevää diipadaapaa keskustelemisesta. Muistin sentään roolileikit.

Pulkkinen: Lapsesta aikuiseksi

Lapsen ja nuoren sosiaalinen käyttäytyminen ja sosiaalista kehitystä suuntaavat tekijät.

Koska vain kolmeen piti vastata, jätin tämän pois – mikä oli tyhmä ratkaisu. Tosiasiassa olisin varmaan saanut tästä aiheesta enemmän irti kuin laadusta tai Buberista. Muistin jopa kaaviokuvan, joka olisi kertonut kehityksen linjoista ja jonka olisin voinut jopa piirtää tenttipaperiin! Olen tyhmä, olen tyhmä, olen tyhmä.

Olipa niin tai näin, kirjat olivat mielenkiintoisia ja opin paljon niitä lukemalla, vaikka selvästikään edellinen akateeminen tutkinto ei minua ole sen vertaa kultivoinut, että osaisin tenttilukea tai tenttivastata asianmukaisesti. Laiha lohdutus on, että referaattiseminaarissa sain referaattikyhäelmistäni sekä kiitosta ja ylistystä että päänsilitystä.

Opiskelut on tältä keväältä nyt opiskeltu.

tiistaina, maaliskuuta 08, 2005

Tentti neljän tunnin päästä

Varhaiskasvatuksen kirjatenttini lähestyy. Odotan mielenkiinnolla, mitä opet keksivät kysyä. Minulla on mielessäni selvät “tärpit”. Pidän itseäni (ehkä tyhmännaivisti) tavallista opiskelijaa valistuneempana, koska

a) olen keskimääräistä opiskelijaa vanhempi
b) minulla on jo yksi akateeminen tutkinto
c) minulla on lapsi ja olen sekä lukenut kasvatuskirjallisuutta että käytännössä harjoitellut kasvatusta ja kasvatuksen pohdiskelua.

Kuvittelen siis kykeneväni arvioimaan, mitkä ovat kirjojen keskeiset sisällöt. Jäljelle jääkin vain kysymys, aikooko tentin vastaanottaja kysyä keskeisistä sisällöistä vai olla kierolainen ja kysyä jotain marginaalista.

Jos minä tekisin tentin, laittaisin esimerkiksi tällaiset kysymykset:

Veli-Matti Värri: Hyvä kasvatus – kasvatus hyvään.

Dialogisen kasvatuksen ehdot

(Epäreilua on, jos kysymys tulee kirjan I-osasta, joka on raskasta filosofiaa. Kysymällä jotain filosofiaosasta tentin tarkastaja varmistaa, ettei kukaan vastaa tämän kirjan kysymykseen. Toki tämä on tehokas konsti erotella jyvät akanoista. Haluaisin kuvitella olevani jyvä, mutta pahoin pelkään, että tässä tapauksessa päätyisin akanaksi.)

Eeva Hujala: Laadunhallinta varhaiskasvatuksessa.

Erittele kolmea varhaiskasvatuksen prosessitekijää.

(Kysymys voisi olla myös ...puitetekijää/ välillisesti vaikuttavaa tekijää/ vaikuttavuustekijää.)

Lea Pulkkinen: Lapsesta aikuiseksi.

Monia hyviä vaihtoehtoja, esimerkiksi:

Työn ja perheen yhteensovittaminen suomalaisissa perheissä.

Laine, Kaarina: Minä ja muut. Kasvaminen sosiaaliseen vuorovaikutukseen.

Vaikea kirja, koska sisältää valtavasti aiheita moninaisine yksityiskohtineen ilman, että niistä muodostuu helposti muistettava juonellinen kokonaisuus. Kysymysvaihtoehtoja on paljon, esimerkiksi:

Miten kasvattaja voi edistää lapsen itsetunnon ja positiivisen minäkuvan kehittymistä?

Kuinka kiusaamiseen voidaan puuttua kasvatuksen keinoin?

Saapa nähdä miten minun käy. Huomenna kerron, mitä oikeasti kysyttiin. Tämä vastaa myös kysymykseen aiheista, joista haluaisin kirjoittaa. Sekä ylläolevat että ne Oikeat Kysymykset pyörivät päässäni tänään ja mitä todennäköisemmin myös huomenna.

Kehitysraportointia

Koska en keksi parempaa uhria, aion Tiedemiehen innostamana kehuskella täällä poikani uusilla taidoilla. Seuraa ylpeän äidin häpeämätöntä brassailua.

Piirtäminen

Mies opetti pojan piirtämään auringon ja nyt poika piirtää aurinkoja helposti, nopeasti ja PALJON. Ensin piirretään ympyrä, ympyrästä ulospäin suuntautuvia viivoja sinne sun tänne ja lopuksi ympyrän sisään silmät ja suu. Ja minä kun luulin, että lapset aloittavat sellaisilla ihmisen näköisillä, joilla on vain pää ja jalat.

Miksi se tekee minut niin iloiseksi, että poikani ensimmäinen esittävä piirros on hymyilevä aurinko?

Laulaminen

Poikani osaa aina vain useampia lauluja ja runoja, myös monia sellaisia, joita en itse ole kuullutkaan. Päivähoidossahan näitä oppii ja yritän itse opetella sitä mukaa kun uusia tulee vastaan. Olen jo ystäväni johdolla opetellut Tiu tau tilhen ja kuunnellut levyltä muutamaan kertaan erään autolaulun. Kukahan voisi opettaa minulle laulun (se saattaa olla myös loru), jossa sanotaan jotenkin näin:

Pakkanen paukkaa
poskesta haukkaa


tai tämän (olettaen, että eivät ole osa samaa laulua):

Pakkasaamuna paleltaa
pienet posket jo punoittaa


Uusin kirjasuosikki on Peukaloputti, jossa on kaikki ihanat uudet ja vanhat vauvalorut. Sellaiset kuin Mistä on pienet pojat tehty, Tiitiäinen, Tuu tuu tupakkirulla, Metrolla mummolaan, Harakka huttua keittää. Parin lukukerran jälkeen pojalle jää mieleen jo osia runoista, piakkoin hän osaa ne kaikki ulkoa.

Puhuminen

Puhumisen saralla edistystä tapahtuu ilokseni päivittäin. En edes kuvittele enää voivani laskea pojan sanavarastoa. (Jos yrittäisin, lasketaanko sanan kaikki taivutusmuodot omiksi sanoikseen? Siis “yksi”, “yhden”, “yhtä”?)

Poika käyttelee taitavasti pronomineja (minä, sinä, me, tuolla, täällä, tämä, tuo, sitä, tätä) ja monenlaisia pikkusanoja (ylös, alas, ylä-, ala-, loput, muuta) sekä muodostaa yllättävän monimutkaisia lauseita (“Minä haen entin nämä kupit ja lautatet, titten kannun ja titten loput”, “äiti lukkee Eetulle titä Peukaloputti tuomentutti kiijaa.”)

Puheen saralla on ilahduttavaa pojan luova ja huumorintajuinen kielenkäyttö yhdistettyinä huisinhauskoihin ilmeisiin. Ainakaan vuorovaikutustaitojen puutteeseen ei tule minun poikani menestys maailmassa kariutumaan. Kommunikaatiotaidot yhdistettynä ylitsevuotavan eloisaan, suorastaan dominoivaan luonteenlaatuun ennustavat pojalle laajaa ystäväpiiriä ja muutamia kosteasilmäisiä ihailijoita.

Uusi "yhteistoimintamuoto"

Poikani haluaa keskustella iltaisin ennen nukkumaanmenoa erilaisista ympäristöistä, jotka ovat hänelle merkityksellisiä, jännittäviä tai uusia. Iltasadun jälkeen hän ehdottaa aina: "Jutellaan tiitä tontitta." Kun olemme käyneet läpi rakennusprojektin (sinne tulee kaivinkone, betoniauto sekä setiä moottorisahojen kanssa, taloon portaat, parveke, takka ja sauna) siirrymme keskustelemaan autopesulasta, toisinaan myös MäKoaattitta (McDonaldsista).

Mies huomasi eilen illalla, että samaa freimiä voi käyttää myös tiedon hankkimiseen niistä pojan ympäristöistä, joissa me emme ole läsnä. Yleensä poika ei osaa oikein kertoa päivähoitopäivän tapahtumista, mutta tässä keskustelurutiinissa muistikuvat tuntuvat aktivoituvan. Mies sai selville, että päiväkodissa on paljon lapsia, Sisko-niminen hoitaja, poika oli leikkinyt kaivurilla ja vetänyt pihalla pulkkaa.

Pidämme tätä erittäin merkittävänä käänteenä. Kun lapsi pystyy kertomaan päivänsä tapahtumista, eivät ajat, joilloin emme ole läsnä, ole meille enää mysteerejä.

torstaina, maaliskuuta 03, 2005

Kasvatuskliseitä

Olin perhepäivähoidon vanhempainillassa. Kokemus oli ristiriitainen. Kannatan erittäin vahvasti hoitopaikan ja vanhempien välistä tiivistä yhteistyötä, aitoa kasvatuskumppanuutta. Tästä syystä pidän erittäin hyvänä, että vanhemmille järjestetään tilaisuuksia, joissa saada tietoa päivähoidon järjestämisestä tai keskustella kasvatuskysymyksistä.

Vanhempainilta pisti kuitenkin vauhtiin ristikkäisiin suuntiin sinkoilevia ajatuksia hoitohenkilökunnan besserwisseriydestä, vanhempien kyvystä arvioida päivähoidon laadukkuutta, yleisestä kasvatusdiskurssista ja mainstream-kasvatuskliseistä.

Kliseisyyden suhteen alkoi vanne kiristää päätä oikein toden teolla. Vanhempainillan keskusteluosuus oli sinänsä antoisa – on aina antoisaa kuunnella muiden vanhempien kokemuksia. Mutta saivatko muut todella jotain irti siitä, kun erityislastentarhanopettaja kertoi meille, että vauvan kanssa pitää kommunikoida ja leikki-ikäiselle asettaa rajat?

Ryhmätyössä eräs pöydällinen vanhempia identifioi kasvatusongelmakseen sen, että lapsi haluaa nukkua vanhempien välissä. Nostelin virtuaalikulmakarvojani, mutta en sanonut mitään. Siinä vaiheessa en tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun eräs äiti sanoi: "Ne luomukasvattajathan nukuttaa lapsiaan semmoisessa siskonpetissä."