Rekry iski sermin takaa

Minua yritettiin eilen rekrytoida. Ei nyt sentään mikään headhunteri, vaan viereinen osasto, joka alkaa heti sermin takaa. (Olen oman osastoni etäpesäke, yksinäinen saareke tässä maisemankulmassa.)

Otan yrityksen kohteliaisuutena ja pienenä egoboostimyrskynä, vaikkakin se oli aika surkuhupaisa. “Niin ei me tietenkään sun palkkaa voida nostaa.” Minä en liikahda mihinkään, jos en saa lisää liksaa.

Kaikeksi onneksi tarjolla ollut paikka (tai oikeastaan kaksi; tulkitsin asian niin, että saisin vähän itse rakentaa toimenkuvani niistä hommista, joita kukaan ei tällä hetkellä tee ja joita liikenee kenelle vaan yllikyllin, koska osasto käpristelee valtaisan resurssipulan kourissa) ei ollut kovin houkutteleva muutenkaan. Informaatioarkkitehtuureita, ihan jees joo, mutta minulle aivan liian käytännönläheiseltä kantilta katsottuna.

Selitin pöllämystyneelle halusinkohan-mä-kuulla-tän sermintakaiselle yleisölle, että mua kiinnostaa nää jutut abstraktimmalla tasolla niinku. Konseptit ja niiden alikonseptit. Mallintaminen. Suunnitteleminen, kyllä, mutta ei missään tuotteistamiskontekstissa.

Ei taida tytölle löytyä sellaista paikkaa. Jään odottamaan palkankorotusta, jota oman osaston Very Big Boss on lupaillut maaliskuulle. Kyseessä oleva korotus on saanut mielessäni jo sellaiset mittasuhteet, että tulen varmasti pettymään (huom. tällaista aikamuotoa ei suomessa ole). Mitä tahansa alle 600 euron, niin petyn. Jos korotus on alle 200 euroa, alan välittömästi etsiskellä uutta työpaikkaa, mutta en sermin takaa, vaan jostain kaaaaukaa.

Kookoksesta tuli tirkistelijä

Oi.

Löysin Blogistanista yhden tutun. On se pieni maailma. Nyt minä alan tirkistelijäksi hetimiten:

Silloin.net

Vai pitäisikö ilmaista itsensä? Sillä tavalla, että kertoo oman bloginsa, vai pelkästään niin, että kertoo toiselle hei mä luen sua?

Nyt kotiin, mies hoputtaa.

Sata tuntia puhetta, leikkiä, aloitteita ja vastauksia

Luen varhaiskasvatuksen referaattiani varten Eeva-Liisa Kronqvistin väitöskirjaa Mitä lapsiryhmässä tapahtuu? Pienten lasten yhteistoiminta, sen rakentuminen ja kehittyminen spontaaneissa leikkitilanteissa.

Ahmin printattua nivaskaani kuin dekkaria, se pitää minut otteessaan sivulta sivulle. Aluksi olin huiman innostunut teoriataustasta ja katsauksesta aikaisempaan tutkimukseen. Minulla ei ollut oikein aavistustakaan, millaisia teoreettisia rakennelmia maailmassa on, siis sellaisia, joista olisi jotain iloa, kun pienten lasten puuhastelua tarkastellaan. Minä kun en ole yhteiskuntatieteilijä. Tämä on minulle aivan uusi aluevaltaus.

Löytyihän niitä teorioita. Oli sosiokulttuurisia teorioita – juuri nyt en muista niistä mitään. Sitten oli dynaamisten systeemien teoria, joka muistuttaa hyvin etäisesti jotain sellaista, mikä saattaisi olla relevanttia tästä minun fakki-idioottisesta sisällönhallintanäkökulmastanikin.

Kun teoriat jo alkoivat haukotuttaa, kääntelin sivuja malttamattomana: milloinkohan päästäisiin vihdoin metodeihin. Itse asiassa vakoilin jo vähän ennakkoon ja tiesin, että tutkijalla oli kohteenaan lapsiryhmä 1-6-vuotiaita, joita tarkkailtiin lasiseinän takaa. Lapsiryhmässä oli mikrofoni, joka kukin lapsista vuorollaan kantoi pienessä selkärepussa ja heitä myös videoitiin.

Tässä vaiheessa jännitin jo tosissaan tutkijan puolesta. Mitenköhän hyvin hän onnistuu jäsentämään keräämänsä aineiston. Ei kai hän vaan sorru poimimaan satunnaisia fragmentoituneita palasia lasten toiminnasta ilman, että lukija tietää, miksi juuri näitä analysoitiin eikä jotain muuta. Aineistoa on satoja tunteja, siis satoja tunteja lasten puhetta, leikkiä, riitoja, aloitteita, vastauksia, eleitä ja katseita.

Mutta ei, tutkija selviytyy ihailtavasti. (Vaativille lukijoilleni tiedoksi: tämä ei ole sarkasmia, ihailen häntä oikein todella.) Hän on rakentanut kriteeristön, jonka perusteella analysoitava aines valitaan. Kriteerit ovat väitöskirjan liitteissä, joten kuka tahansa voi seurata, onko tutkija pysynyt ruodussa. Olen ylpeä hänestä. Aion kehua häntä referaatissa – jos en ihan avoimesti, niin rivien välissä, tiedättehän sillä tavalla akateemisen pintasilauksen säilyttäen.

Metodi siis vakuutti minut ainakin ensi lukemalla. Entäs tulokset? En ole päässyt niihin vielä, olen vasta noin sivulla 70 ja aineiston analysointi on juuri päässyt mukavaan alkuun. Tämä on epätyydyttävä vaihe, juonen kehittelyä työläimmillään. Inhimillisesti (toisin sanoen ilman tieteellisyyden jossain määrin keinotekoista kerrosta) kiinnostavat yksityiskohdat vyötetään analysointivaiheessa luokitusten, pisteytysten ja prosentuaalisten osuuksien ankaraan panssariin, köytetään lasten hauskat dialogit lukujonoiksi.

Luottamukseni Eeva-Liisaan on kuitenkin vankka! Vielä hän paketoi analyysinsa kauniiksi tuloksiksi. Sitten pääsen itse kirjoitustyöhön käsiksi. Harmi, ettei tällä kertaa vaadita omaa näkemystä, pelkkää referointia vain.

BadMother.blog

En ymmärrä mihin Feministi on kadonnut. Olen s-postittanut ja tekstiviestittänyt, mutta ei pihahdustakaan. Onkohan sinimailanen hänet (taas) nielaissut?

***

Minua riivaa ja jäytää taas huono äiti –kompleksi. Milloinpa ei riivaisi. Katsoin eilen Punainen lanka –ohjelmaa, jossa Maarit "minulla-on-aina-punaista-päällä-kun-toimitan-tätä-Punaista-lankaa" Tastula haastatteli lastenpsykiatri Jukka Mäkelää. Jakson teema oli Hymystä ja kosketuksesta hyvänolon jälki aivoihin.

Mieleen piirtyi tulikirjaimin, että Olen Tehnyt Kaiken Väärin. Todennäköisesti vain jonkun ammattihenkilön suorittamat terapeuttiset toimenpiteet voivat enää lastani auttaa. Muuten Eetusta tulee – mitä? Ohjelmasta ei käynyt ilmi. Joka tapauksessa hänestä ei tule iloinen ja vuorovaikutukseen kykenevä. Todennäköisesti siis tunnekylmä, keskittymishäiriöinen, syrjäytynyt, ihmissuhteita solmimaan kykenemätön, lukihäiriöinen, lihava luuseri.

Jotta lapsesta ei tulisi sellaista, äidin (tai hoitajan, niin kuin usein yritetään poliittisen korrektiuden hengessä sanoa, kunnes taas lipsahdetaan sanomaan seuraavassa lauseessa äiti) pitäisi vastata lapsen hymyyn hymyllä. Yksi kerta on mahdollisuus, useammasta kerrasta lapsi oppii toimintamallin, valisti psykiatri. En varmasti ole hymyillyt tarpeeksi. Ei varmaan ole kehittynyt toimintamallia.

Luultavasti olen ollut myös masentunut – tai miten tämän peruspessimistisen luonteeni nyt paremmin medikalisoisi. Masentuneiden äitien lapsille käy myös kurjasti. Alkoholiakin meillä käytetään. Ihan muutama päivä sitten uutisoitiin, että lääkäri otti yhteyttä lastensuojeluviranomaisiin, koska lapsensa lääkäripäivystykseen tuonut äiti oli nauttinut glögiä. Ei saa juoda glögiä, jos on lapsia. Äidin pitää aina olla toimintavalmiudessa.

Olenko leikkinyt tarpeeksi usein kukkuuleikkiä? Olenko katsonut silmiin? Olenko kutittanut, kun olisi pitänyt silittää pitkin rauhoittavin ottein? Olenko arvostanut lastani persoonana vai olenko pitänyt häntä kiusankappaleena ja manipuloijana? Huutaako lapseni joskus pitkään ja lohduttomasti? Eikö hän vauvana malttanut maata sylissä ja imeä rintaa rauhassa? Pyristeleekö hän pois tilanteesta, jos häntä pitää lähellään ja katsoo silmiin?

Syyllinen! Syyllinen! Syyllinen! Äiti on epäkelpo ja lapsi jo alle 2-vuotiaana syrjäytymiskierteessä. Ylivilkas se ainakin on, sen minä olen alusta asti tiennyt, jotain äidinvaistoa minullakin. Pääsisiköhän työterveyden kautta johonkin perheterapiaan? Mäkelä väitti, ettei ole koskaan kohdannut toivotonta tapausta. Ehkä toivoa on vielä meilläkin?

Kookos vihdoin Pinserissä ja muita Blogistan-juoruja

Pinserin lista on päivitetty ja Kookoskin pääsi mukaan!

Listalla on myös ystäväni Kaisa, oolsou noun äs Yhteiskuntakriittinen feministi. Ihmissuhteiden Henrykin kumartaa Kaisan suuntaan. Hyvä Henry! Minutkin mainittiin, kiitos ja niiaus puffista.

Poikani – jota aion alkaa kutsua Eetuksi kun en parempaakaan keksi – teki ihan pikkuisena tuttavuutta Tuukka Latvalan kanssa, jolla myös on oma blogi. Eetu mainitaan Tuukan entryssä, tosin luonnehdinta osuu nykyisellään vähän harhaan. Eetu on menettänyt paljon arsiharjumaisesta olemuksestaan, koska pojalle maistuu kovin harva ruokalaji. (Ja ei, kyllä äiti on hyvä ruuanlaittaja.) Asiantuntijapiireissä huhutaan, että Pampers-vaipat sopivat parhaiten kapeapyllyisille taaperoille. Minä ensin huolestuin, mutta mies puhui järjen ääntä: “Meidän Eetulla on kapea pylly.”

Joka tapauksessa piti sanomani, että Feministi on Tuukan äiti, näin niin kuin juoruna. Käypi se kyllä blogeistakin ilmi, jos on lukija tarkkaavainen järin.

Siitä kun Feministi ja Tuukka olivat meillä kerran kylässä jäi pysyvä muisto: Tuukka tuotti tuolloin kovasti hampaita ja imeskeli Eetun Tomera toukka –kirjan kumitoukkaa kuin rankemman laadun elokuvataiteessa konsanaan. Rakkaat lukijat, vakuutan teille, että tarvitaan paljon kuolaa ennen kuin vauvojen käsittelyyn tarkoitetun pahvikirjan sivut pehmiävät.

Arkkitehtiarmas

Meillä on talonrakennus aluillaan. Tänään olimme toista kertaa neuvonpidossa arkkitehdin kanssa. Pidän hänestä. Hän on erittäin rauhallinen ja vakava, nuorehko mies, luottamusta herättävä. Minä en pidä tyhjänpuhuja-naistennaurattaja-miestyypistä – en privaatisti enkä pisneksissä. Ja sehän on olennaista, että pidän ihmisestä, joka suunnittelee meille kotia. Mies tuntee tulevan asuinsijamme hämärät nurkat ja tietää roskisten paikat. Melkein kuin koeasuu talomme.

Pohjapiirroksen tekeminen se vasta on hauskaa puuhaa. Pitäisi olla kansalaisoikeus, että saa kerran elämässään käydä läpi elämäntyylinsä, tapansa ja muuntaa havainnot toimivaksi asuinratkaisuksi.

Arkkitehti yritti esittää, että saunan pitää olla sen kokoinen, että 190-senttinen mies mahtuu lauteilla makaamaan. Me sanoimme, että ei tarvitse. Mieheni on alle 180 cm eikä koskaan makoile saunassa. Sen sijaan istuu suihkuhuoneen puolella, muurataanpa penkki sinne.

Kuivauskaappia emme tarvitse kodinhoitohuoneeseen, koska emme harrasta mitään kovin märkää. Sen verran kuin pihalla kurahousuikäisemme tai jompi kumpi meistä viherpeukaloista (haha) kivipuutarhassamme kastelee, kuivattaa kyllä helposti vaikka kodinhoitohuoneen naulakossa.

“Tähän keittiöönhän tulisi nyt aika luontevasti aamiaispöytä näin”, sanoo arkkitehtiarmas ja pyöräyttää kynää paperilla. Eipä tulisikaan, niitä olemme aina kummeksuneet. Ei saatu sitten keittiöön saarekettakaan sopimaan, mutta viinikaappi tulee varmasti.

Olohuoneen korkeasta tilasta en tingi enkä siitä että makuuhuoneissa pitää olla parvekkeet. Ne i-malliset portaat sitten karsittiin – minä pysyin niille lojaalina, mutta miehen linja repesi, kun u-portailla saatiin master bedroomiin viisi neliötä lisää ja kylpyhuone nurkalle.

Poispäin tullessa hississä todettiin, että tällaista hommaa voisi tehdä päivät pääksytysten. Miten ihmeellistä onkaan seurata ammattilaista työssään, ihan kuin taikatemppuja katsoisi. Jään jännityksellä odottamaan seuraavaa luonnosta. Kivaa kun saa sanoa kuin kaksivuotiaamme konsanaan lelukatalogia selatessaan: "Tästä minä en tykkää, tästä minä tykkään, tästä minä en tykkää..."

Tulikos tästä nyt yhtäkkiä joku talonrakennusblogi, mitä hä?

"Avioliitto on hieno asia mutta..."

Minulla on newly wed -olo. Saimme vihdoin eilen käsiimme hää-DVD:mme, jonka puoli vuotta tuore lankoni oli editoinut. Lanko oli tehnyt erinomaista työtä, joten kannattihan tuota puoli vuotta odottaakin. Kuvan ja äänen harmonia oli täydellinen. Lanko oli koonnut äänimaailmasta ja kuvamateriaalista taidokkaan palapelin. Ammattimiehen kädenjälki näkyy ja iskee liikuttumishermoon.

Jokaisen avioparin kannattaisi ajoittain palata häävideoonsa. Hääpäivä on häkellyttävän hellyttävää katseltavaa. Lausutaan suuria sanoja, kyynelehditään, halataan ja annetaan suukkoja. Ehdotin miehelle, että katsoisimme DVD:n joka maanantaiaamu, hyväksi aluksi kulloisellekin viikolle. Aloittaisimme viikon palauttamalla mieliin miten paljon rakastammekaan. Niin kauan kun jaksaa yhtyä hääpäivän tunnelmaan, on talossa kaikki hyvin.

Isäni on kuollut, joten äitini piti häissämme "morsiamen isän puheen". Äiti puhui kauniisti ja osuvasti. Kaasoni ja muut parhaat ystävättäreni ylistivät sanoen, että kuulosti siltä kuin äitini pitäisi useinkin puheita. Hän aloitti ja lopetti sitaatilla, joiden merkityksen avasi puheen kuluessa. Hän puhui kuuluvalla, mutta luonnollisella äänellä. Puheessa oli sopivasti hellyyttä ja huumoria, vakavaa asiaa ja opastusta.

DVD:n paras anti oli kuitenkin viimeinen dialogi, joka käytiin autossa matkalla hääpaikalta hotellille. Morsiuspari on jo vähän nuupahtanut ja sääkin on kääntynyt aurinkoisesta sateiseksi, heinäkuisen valoisan yön viimeiset kristallinkirkkaat hetket, pisarat tuulilasissa. Lanko suuntaa kameran linssin maisemasta takapenkille.

Lanko: Miltäs nyt tuntuu?
Tuore aviovaimo: Aivan ihana päivä, selvittiin suuremmitta kommelluksitta ja ehdin jutella kaikkien sukulaisten ja ystävien kanssa...
Tuore aviomies (anopille, joka ajaa autoa): Käänny tästä sitten oikealle.
Tuore aviovaimo (vääntelee surullisena naamaansa): ...mutta kaikkein kurjinta on se, että kaikki on nyt ohitse! Tämä oli aivan ihana päivä!
Lanko: Nythän se vasta alkaa.
Tuore aviovaimo: Ai mikä?! --- Ai a v i o l i i t t o k o? Niin no joo avioliitto on hieno asia, mutta...
Lanko: Ja ensi vuonna teillä on eka hääpäivä.
Tuore aviovaimo: Joo. (kääntää katseen tuoreeseen aviomieheen ja hymyilee velmusti) Sitten onkin aivan järkyttävät bileet.
Tuore aviomies (aukaisee auton oven, vetää tuoreen aviovaimon mukanaan ulos): Hyvää yötä!

The End

Päivän sitaatti

Päivän sitaatin tarjoili Surullisia elämiä:

"Itseinho on pelkästään tervettä. Ihmiset, jotka eivät inhoa itseään toisinaan sydämensä pohjasta ovat joko pelottavia tai tyhmiä. Eivätkä nuo sulje toisiaan pois. Itsesäälissä rypeminen on liikuntaa. Kun harjoittaa itseensä sellaista julmuutta, voi olla muita kohtaan kiltti tyttö."

Pukemisraivoa ja pihapappoja

Tänään on ihan merkillinen päivä. Pojan kanssa on sujunut muuten ihan mukavasti, mutta kauppaan lähteminen oli niin hankalaa, että minuun iski sellainen vanha tuttu epätodellinen olo. Katson taisteluamme kuin sivusta, keinot loppuvat.

Tänään pysyin rauhallisena. Ymmärrykseni tilanteesta eteni kuin hidastetussa filmissä, tajusin ekaa kertaa, etten oikein voi toimia pojan raivotesssa muuten kuin siten miten toiminkin: pysyn napakkana, mutta rauhallisena. Pidän kiinni ja jatkan pukemista, mutta en satuta. Poika kiihtyy ja kiihtyy, heiluu lopulta sellaisessa raivossa, että kolauttaa ikäänkuin itse itsensä tainnoksiin. Ei siis oikeasti tainnoksiin, mutta esimerksiksi tänään löi leukansa minun olkapäähäni. Tästä sitten ratkesi itkemään ja loppujen lopuksi rauhottui. Kunhan vaan pääsee siihen itkukliimaksiin, ollaan jo voiton puolella.

Itkukliimaksia ei voi välttää, se tulee toiminpa miten hyvänsä. Jos pidän tämän mielessä, pysyn itse rauhallisena, enkä vaivu epätoivoon.

Matkalla kauppaan matkarattaat menivät rikki. Siis ne menivät oikeasti rikki, kaputt, sönder. Muovinen osa vasemman etupyörän yläpuolella naksahti poikki. Mitään ei ole tehtävissä.

Palasimme takaisin. Toisetkaan rattaat, ne saksalaiset ökyrattaat, eivät ole primakunnossa, ilmakumipyörä vuotaa. Pumppasin kumin täyteen, mutta tiesin, että se on lituska ennen kuin olemme kaupasta takaisin.

Ehkä kaikkein eniten otti päähän pihapapat. Pihallamme päivystää tyhjäntoimittajasetiä, sellaisia duunarieläkeläisiä, jotka välttelevät kaikenlaista älyllistä ja fyysistä ponnistelua puuhastelemalla pihassa yhdentekeviä asioita. Mitähän ilkeää sanottavaa keksisin niistä. En keksi mitään tarpeeksi ilkeää. Ärsyttävää.

Kaiken kaikkiaan säilytin hermoni hyvin, olin pinnallisen kohtelias sedille, nousin niiden yläpuolelle. Pojalle olin aidosti lempeä ja ymmärtävä. Pikkuinen on kipeänä, minun on ihan turha niskoitella hänelle, kun raahaan hänet kauppaan. Sinnikkäänä sissinä otin vastaan raivonpuuskaan, rattaiden rikkoutumisen, virnuilevat sedät ja hoidin samalla perheen jääkaapin täyteen ruokaa.

Kun tämänpäiväinen joulukorttitoimitus tuli, epätodellinen fiilis palasi. Yhdessä korteista ei ollut mitään tekstiä, ei edes lähettäjän nimeä. Kaiken lisäksi postileima on lipsahtanut juuri kuoren yläreunaan niin, ettei lähetyspaikkakuntaakaan saa selville. Koska kortti on itse tehty ja koska kuoren käsiala tuntuu tutulta, veikkaan, että kortti on Tampereen serkultani.

Eräs toinen kortti taas on tullut aivan oikealla osoitteella oikeaan paikkaan, mutta nimi ei täsmää. Minua harmittaa kortin lähettäjien puolesta kamalasti; eivät ehkä ensi vuonna saa korttia, koska kortin oikeat vastaanottajat luulevat, ettei heitäkään muistettu tänä jouluna. Täytynee yrittää palauttaa kortti postiin, jospa uusi osoite löytyisi.

***

Uuden virtuaalipalaverijärjestelmämme chat-toiminto on osoittautunut näin poissaolevalle pirulliseksi välineeksi. Kollegat näkevät, että olen connected, vaikka en olekaan töissä. Minua voi siis lähestyä puolihuolimattomasti chatillä. Vaikea kysymys on vaikea kysymys välineestä riippumatta. Ei minun tarvitsisi vastata, koska olen virallisesti pois "täältä". Vastasin kumminkin ja nyt minulla on luuseriolo: jos kerran on aikaa kirjoittaa blogia, olisi aikaa tehdä töitäkin. No, katsotaan illemmalla...

Entero

Pojalla on enterovirus. Suussa on rakkuloita, se on kaikkein kamalinta. Iho on myös paikoitellen näppyinen, mutta ne näpyt nyt voisi tulkita vaikka kuivan ihon ärsyyntymiseksi pesuainejäämistä tai kuivasta huoneilmasta. Olen häpeällisellä tavalla tyytyväinen, että saan olla kotona - virallisesti pikkuista hoitamassa, mutta samalla myös jouluvalmisteluja edistämässä.

Tänään olikin ihan miellyttävä päivä. (Tämä lause pitää ymmärtää niin, että sairaan lapsen hoitaminen ei aina ole kaikkein kiitollisinta hommaa noin niin kuin aikuisen näkökulmasta katsottuna. Lapselle saattaa hyvinkin jäädä leppoisat muistot, vaikka aikuinen horjuisi psykoosin partaalla.) Aamulla kävimme päivystysvastaanotolla Mehiläisessä, jossa oli oikein mukava lastenlääkäritäti, sitten Stockmannilla ruokaostoksilla, sillä jääkaappi ammotti tyhjyyttään eikä pikkupotilaalle maistu kuin pehmeä ja/tai juokseva ravinto. Hyvinhän tuo on syönyt: mannapuuroa, jäätelöä, maitoa, mehua, jogurttia, tuoreen kauraleivän keskiosaa... Kyllä noilla pysyy pieni mies hengissä muutaman päivän, miksei isompikin.

Keskipäivällä poika nukkui yli kolme tuntia päiväunia - mikä on tietysti kaikkien lakien vastaista, koska sairaiden lasten pitäisi määritelmänomaisesti itkeä ja kiukutella ja nukkua pikkupätkiä, jotta äidit hyppisivät seinille. Tätä menoa minä alan harkita pikkukakkosta. En minä muistanutkaan, että kotona on näin helppoa ja kivaa!

Kaloreita sen sijaan on kulunut. Aamulla puin pojan useaan otteeseen. Ensin siirsin hänet yövaatteista oloasuun. Sitten pikavauhtia edustuskelpoisempaan kokonaisuuteen, koska saimme lääkäriajan jo aamupäivälle. Kun olin taistellut haalarit et cetera pojalle, hän sanoi: "Pitti tulee."

Ei tullut kyllä pitti, mutta huomasin unohtaneeni laittaa pojalle vaipan. Haloo! Millainen äiti unohtaa vaipan! Poika käy kyllä sujuvasti potalla kotioloissa, mutta ei siihen tien päällä voi luottaa. Jouduin siis riisumaan lähes kaiken. Jätin potalla istuvalle pojalle kypärälakin ja pipon, mutta hän riisui ne itse. Näin ilmeestä, että hän ajatteli: "Kato nyt äiti miltä mä näytän. Mies pannaan paljaalla pyllyllä pisuttelemaan kypärälakki päässä!"

Ymmärsin häntä hyvin, joten annoin sen tapahtua.

En ikävöi

Mies ja poika tulevat pian kotiin. Minua hermostuttaa. Vastoin kaikkia äitiyden ja vaimouden Suuria Totuuksia en ikävöi heitä.

Minä olen jollain kummalla tavalla viallinen äiti. Kun ajattelen lastani näin etäältä, tunnen ensin ahdistusta ja vasta sitten rakkautta. Äitinä olemisen hallitsevimmat tunteet ovat syyllisyys ja riittämättömyys.

Ehkä se onkin niin, että ihmisiä, niitä persoonia, ikävöin, mutta en sitä melskettä, jonka he tuovat tullessaan. Jos he vain antaisivat minun olla rauhassa, olisi ihan mukavaa elää heidän kanssaan, mutta heidän mukanaan tulee myös sotkua ja vaatimuksia, ja minä keikahdan tasapainottomuuden tilaan.

Mietin joskus, mikä olisi niin pitkä aika, että ikäväni heräisi. Olen tullut siihen tulokseen, että siinä vaiheessa, kun aikaa olisi jo kulunut todella paljon (esimerkiksi kaksi kuukautta), en enää edes muistaisi heitä. Elämässäni olisi jo uusia ihmisiä. Aikoinaan en ikävöinyt poikaystäviäkään - paitsi tietysti ihan vastarakastuneena. Kun olin tarpeeksi pitkään erossa, löysin uuden, joskus useampiakin.

Ikävä on vain tunteen häivähdys, ei olotila, joka estäisi minua toimimasta normaalisti. Olen myös äärimmäisen sosiaalinen ihminen, en sinällään pidä yksinolosta. Kaipaan silti arkielämän hiljaisuutta ja rauhaa. Lapsiperheessä sellaista ei ole. On vain loputon määrä vaatimuksia, joista julmin on rakkauden ja läsnäolon vaatimus.

Ehkä vuosikymmen olisi tarpeeksi pitkä aika. Sitten alkaisin jo surra menettämääni aikaa.

Kun poika ja mies tulevat, iloitsen heidän näkemisestään eikä iloni ole teeskenneltyä. Ne pienet rakkaat kasvot ovat niin suloiset, hellyys valtaa mielen. Poikani osaa jo kertoa kokemistaan asioista, hänen haastattelemisensa on hauskaa. Erossaoloaika ei siis ole enää musta aukko. Joskus saan ihan kummallisia vastauksia, esimerkiksi päivähoidossa hän leikkii kertomansa mukaan aina kaivurilla ja syö aina kastiketta. En usko häntä, mutta iloitsen siitä, miten hänen kanssaan voi keskustella.

Ehkä minun tunne-elämäni pohjavire on vain sellainen tavallisen hyväntuulinen. Ikävänpito olisi ajanhukkaa. Kulloinenkin nykyhetki on hyvä.

Mikä avuksi, jos 2-vuotias puhuu oulua?

Nyt on katsottu Sinikan haastattelu Sielun peilissä. Hän oli ihan oma itsensä - sellainen millaisena minä hänet tunnen.

Sinikka kertoi, että on kerran eronnut kirkosta, liittynyt takaisin ja jokusen vuoden jälkeen taas meni eroamaan. Sinikka sanoi paikalle sattuneelle nuorelle naispapille: "En voi samaistua kirkon jumalakuvaan. Minusta jumala on perhonen." Pappi sanoi: "Sinulla on siis uskonnonfilosofinen syy eroamiseen."

Sinikka ei eronnutkaan, koska keskustelu papin kanssa ilmeisesti vakuutti hänet siitä, että luterilainen(kin) voi uskoa jumalan olevan perhonen.

Kun Sinikka meni kotiin ja kertoi 7-vuotiaalle pojalleen, että meni eroamaan, mutta ei eronnutkaan, poika sanoi: "Tutkimattomat ovat herran tiet." Hauska 7-vuotias.

Myös minun 2-vuotiaani sanoo kaikenlaista terävää. Kun hänellä menee jotain väärään kurkkuun, hän sanoo: "Kurkku meni henkeen." Hän on alkanut leikkiä myös sosiodraamanomaisia leikkejä kera Legon nosturiauton ja Lego-ukkojen. Ukkoja hän sanoo ukoiksi - mutta ukoillakin on tunteet. Joskus ukkoja itkettää, koska nosturiauto lähtee ja jättää heidät. Ukkoja ei enää itketä, kun auto tulee takaisin. Kerran potalla istuessaan poika komensi ukkoa: "Pyty tiinä nyt. Älä mene minnekään."

Tämä kaikki kuulostaa kovin tutulta. Poika käy läpi kokemiaan tilanteita. Toisinaan ihmiset lähtevät, jättävät ja silloin itkettää. Sitten samat ihmiset tulevat takaisin eikä enää itketä. Jotkut ihmiset ovat myös saattaneet komennella poikaa. Roolileikissä ja sosiodraamassa lapset käyvät läpi muun muassa aikuisen ja lapsen rooleja. He käsittelevät kokemaansa leikin avulla. On äärimmäisen huojentavaa huomata, että minun poikani leikin aiheet käsittelevät lähtemistä ja arkipäiväistä komentamista. Päiväkodeissa havainnoidaan paljon karumpiakin leikkitilanteita.

Poikani puhuu myös selvääkin selvempää Oulun murretta, vaikka tämä on snobiäidille kauhistus. Tätä juuri halusin välttää! Korjaan aina, kun hän sanoo "tykö" tai "kottii". Yleiskieliset vastineet ovat "luo(kse)" ja "kotiin", jopa "kotia" kuulostaa minusta hyväksyttävämmältä. Minkäs sille voi, kun poika viettää enemmän aikaa isänsä kanssa ja isä puhuu myös oulua. Pojalla on siis isänkieli (oulu), ei äidinkieli (joka olisi toivoakseni yleissuomi).

Olen muuten päättänyt keksiä pojalle salanimen. Sanon häntä kyllä usein Pojaksi niidenkin keskuudessa, jotka tietävät hänen nimensä - sikäli Poika on siis ihan kuvaava. Jokin pojan oikean nimen henkeä myötäilevä pseudonimi olisi kuitenkin hyvä. Kutsuvathan täällä blogien luvatussa maassa muutkin läheisiään vaikka miksi, on esimerkikiksi Resurssi ja Pikkukarhu.

Minua ei väsytä ollenkaan, olen nukkunut tänä aamuna pitkään (nyt saavat kaikki klo 2 p.m. asti nukkuvat teinit nauraa) eli kello 9.00 asti. (Poika ja mies siellä kaukana papan luona heräsivät tuttuun tapaan klo 7.00 - ei varmaan naurattanut miestä, ei.) Lisäksi nukuin junassa pariinkin otteeseen. Matkustin ykkösluokassa ja majoituin erilliseen osastoon, jossa tein itselleni mukavat olot. Nyt ei nukuta. Kerrankin ei.

Sinikka on ihana

Päässä on sinkoillut toinen toistaan hybriksempiä ajatuksia siitä, mitä tänne kirjoitan, kun pääsen kotiin, mutta en enää muista mitä. Aion kirjoittaa, mitä mieleen juolahtaa, ihan perinteisen päiväkirjanomaisesti.

Olin perjantaina työreissulla Helsingissä. Iltapäiväksi oli kyldyrelliä ohjelmistoa, maistelimme viinejä. Olin vähän huppelissa, kun lähdin - kiirehdin Tampereelle, koska siellä oli juhlat, joista en halunnut myöhästyä. Menin nimittäin yliopiston valmistujaisjuhliin. Omaa valmistumistani on aika säälittävää juhlia, koska siinä nyt ei ole mitään ihmeellistä, että valmistuu maisteriksi 12 vuotta sen jälkeen, kun on ensimmäisen kerran kirjautunut yliopistoon.

Juhlimisen arvoista sen sijaan oli, että äitinikin valmistui maisteriksi ja juhlimme yhdessä. Minä sain gradusta ämmän, äiti ceen. Onneksi. Itsetuntoani olisi nakertanut aika tavalla, jos äiti olisi päihittänyt minut paitsi valmistumisnopeudessa myös opintosuoritusten laadussa. Olen vähän kettu kera pihlajanmarjojen, mutta mielestäni laatu on tärkeämpää kuin se nopeus. Onhan?

Illan ehdoton kliimaksi oli, kun saimme Sinikka Nopolan nimmarit! (Sopiiko, että sanon jatkossa vaan Sinikka?) Sinikka piti juhlan pääpuheen - oikein söpö puhe. Tilaisuuden jälkeen äiti ja minä (vannoutuneet fanit) kärkyimme Sinikan kintereillä, jotta saisimme hänestä jonkunlaisen muistosiivun. Avausrepliikkini oli: "Anteeksi, saataisko me vähän häiritä, me ollaan sun suuria ihailijoita."

Sinikka oli niin mukava, niin mukava. Hän kirjoitti meidän kutsuihin "Onnee!" ja jäi juttelemaan meidän kanssamme joksikin aikaa, vaikka häntä kovasti patisteltiin rehtorin ja muun paremman väen kekkereihin jonnekin syvemmälle yliopiston uumeniin. Oi! Äiti kirjoitteli loppuillan tekstiviestejä sinne ja tänne ja kerjäsi kateutta.

Samaan aikaan toisaalla poikani sairastui. En tiedä, mikä sairaus on, mutta kuume nousi ja kuuleman mukaan kovasti on pikkumies kiukkuinen ja huonosyömäinen. Äidin sydäntä raastaa; ei saisi olla hauskaa, kun lapsi kärsii. Joka tapauksessa poika ja mies ovat papan luona kyläilemässä. Poissa silmistä - ja olisin niin toivonut, että myös mielestä, mutta sairasta lasta ja sisar hento valkoinen -miestä on pakko nyt sympatiseerata.

Aion silti tässä nyt siemailla valkoviiniä, yhden yrttipatongin jo söin. Kohta alkaa televisiossa sellainen ohjelma, jossa on ystäväni Sinikka. Fanit - äiti ja tytär, nuo korkeasti koulutetut - liimautuvat ruutujensa ääreen.

Miksi mies kirjoittaa?

Naamioiden takana -blogista vinkattiin yllättävään paikkaan, Avionrikkojaan. Pitipä käydä siellä pällistelemässä. Miksi mies kirjoittaa? Onko hänellä huono omatunto? Haluaako hän provokatiivisella aiheellaan paljon lukijoita / tuomitsijoita / keskustelua? Aidolta vaikuttaa, kirjoitustyylissä on jotain vetoavaa, jopa kirjoitusvirheet tuntuvat alleviivaavan aitoutta. Ihan kuin insinööri haluaisi, että hänet tuomitaan ja että hän pääsee puolustautumaan. Vai tekemään parannuksen?

Pettäjäinsinöörillä on kyllä teräviä näkemyksiä - etenkin naisista, jotka muuttuvat (pelkiksi) äideiksi. Itseäni en tunnista, koska lasken itseni sellaiseksi kolmekymppiseksi naiseksi, joka on "melkein sama kuin nätti kaksikymppinen", koska pidän itsestäni huolta (huomio, huomio, tämä on insinöörin määritelmä).

Tunnistan määritelmästä kuitenkin mieheni. Hän on muuttunut melkein äidiksi sen jälkeen kun meille syntyi lapsi. Minä pysyin ennallani, mutta hänestä tuli emo. Ihan kaikkia äitiolennon ominaisuuksia hänellä ei kuitenkaan ole. Koska minun blogissani ei kirjoiteta seksistä, jätän kertomatta mitä ne ovat.

Olen siinäkin Avionrikkojan kanssa samoilla linjoilla, etten ymmärrä, miksi uskottomuudesta niin mahdottomasti vouhotetaan. Erityisesti sellaisessa tilanteessa, jossa toiselle seksi maistuu ja toiselle ei, eikö ole aika loogista lähteä hakemaan puuttuvaa elementtiä jostain muualta? En ajattele asiaa yhtä suoraviivaisesti (teesi 1) kuin tämä insinööri, mutta tietyllä tapaa se kuulostaa oikeudenmukaiselta.

Mielestäni Avionrikkoja aliarvioi vaimoaan. Ehkä vaimo olisi helpottunut, jos mies kertoisi, että hänet on virallisesti vapautettu naimapakosta. Voisivat jatkaa elämäänsä rinta rinnan.

Ainoa mikä minua kuviossa oikeasti huolestuttaa, että insinöörin mielestä liittoa pitävät koossa vain taloudelliset kytkötkset. Minusta sen pitäisi mennä niin, että yhteiset lapset pitäisivät yhdessä. Aika valheellista elämä olisi joka tapauksessa, jos ei rakkautta ja hellyyttä enää ole aviopuolisoiden välillä. Mutta mikäs siinä, jos tuo on hyvä diili. Onnea ja menestystä vain.

Tyhjät study roomit

Täällä meillä neuvotellaan kovasti. Yhtälö on oikeastaan mahdoton: Lähestulkoon kaikki istuvat maisemakonttoreissa. Lähestulkoon kaikkien päivät ovat täynnä puhelinpalavereita. Maisemakonttoriasukit käyttävät siis päivänsä paitsi palaveeraamiseen myös neuvotteluhuoneiden varaamiseen järjestelmästä ja yhdestä neuvotteluhuoneesta toiseen siirtymiseen.

Neuvotteluhuoneista käydään jatkuvasti katkeraa taistelua, koska niitä on liian vähän. (Huoneita on oikeasti monta monta monta, mutta koska me maisemakonttoriasukitkin olemme monilukuisat, on niitä suhteellisesti katsottuna liian vähän.) Minäkin olen erään kerran yrittänyt potkia pois minun neukkariini asettautuneita pomoukkoja. Sain varmaan telaketjufeministin maineen, kun kerran huusin tuoleihinsa juuttuneille kusipääpomoille: "Minä teen tästä sukupuolikysymyksen!" ja paukautin oven kiinni. Toivottavasti en joudu koskaan katsomaan heitä silmästä silmään esimerkiksi työpaikkahaastattelussa...

Mutta kjäh kjäh, tieto on valtaa. Eräs kollega tiedotti, että eräässä osassa toimisto-/tehdaskompleksiamme on study roomeja. Ne eivät ole varausjärjestelmässä. Kollegan mukaan tämä on "best-kept secret". Ne ovat tyhjiä.

Miten iloiseksi sitä voi tulla pienestä asiasta. Voiko olla, että neuvotteluhuoneahdinko on tällä ratkaistu. Kuulun sisäpiiriin, koska minulle on uskottu salaisuus.

Päivän sitaatti

Päivän sitaatin tarjoilee ytimekkäästi Yhden kakkupalan mies:

"Kolmenkympin kriisi on itseään toteuttava ennustus."

Nyt ei ehdi

Nyt ei ehdi kirjoittaa! Kaikki muut, siis kaikki muut, ovat päivittäneet! Ei ehdi töitäkään tehdä, pitää vaan blogeja lukea!

Minun piti antaa arvioni Angels in America -sarjasta, kehua kuuluvani valtaeliittiin ja pohdiskella lapsiperhearjen sujumista, mutta ei jouda, ei jouda.

Lue sinäkin:

Hassuja heräämisiä
Kobaia
Äet' ja poikaset
Ihmissuhteet
Surullisia elämiä
Tarinoita harmaan puun kylästä
Tiina Kaarela
Touhulan perhe
Tumppu von Tumppu
Varo vaan

Tänään luen ja kommentoin. Mitä ilmeisemmin voin esittää mielipiteeni yllä mainituista asioista myös jonkun toisen blogissa. Samoista asioistahan täällä näemmä muutkin jauhavat.

Hei hei.

Kookos pohdiskelee bloggaamista, osa I

Mikäpä olisikaan sellainen yhteisö, joka ei harrasta itsepohdiskelua. Olisihan se pitänyt arvata, että on olemassa myös blogien metadiskurssi, jonka peruskysymyksiä ovat esimerkiksi kuka on suosittu (kehen linkataan ja kuka pamautetaan), kuka päivittää ja kuinka usein, millä aiheilla tullaan suosituksi, onko pamauttaminen laadun mittari ja miksi kukaan ei ala mua.

Aloittelijan silmin tällainen raportointi näyttää äärimmäisen turhanpäiväiseltä, sisäsiittoiselta ja silmälappuiselta. (Voisi jopa heittää sen kuolemattoman kommentin: Eikö niillä ole parempaa tekemistä? Bloggaavat bloggaamisesta.)

Mutta oikeasti en ole sitä mieltä. Minusta metadiskurssi on melkein parasta luettavaa. Siinä kirjoitetaan auki asioita, joihin aloitteleva bloggaaja ei muuten osaisi kiinnittää huomiota. Kun ensimmäisen kerran näin Pinserin listan, ajattelin, että ai kiva, tänne voi ilmoittaa oman linkkinsä. Vasta myöhemmin (aika pian itse asiassa) tajusin, että Blogistan onkin oikeasti oma valtakuntansa, jossa on eliitti ja rahvas, lahjakkaat ja lahjattomat, suositut ja hyljeksityt.

Minähän kyllä tietyllä tavalla nautin näistä peleistä, mutta en suostu vielä kilpailemaan. Haluan nähdä oman blogini ensinnäkin päiväkirjana, itseterapiana, poistoputkena. Täällä saan kirjoittaa mistä vaan, aiheesta ja aiheen vierestä. Toisaalta se on myös keskustelupaikka, mutta epädemokraattinen sellainen: minä olen moderaattori, admin ja peruspalstailija yhtä aikaa. Toisaalta asettaudun vapaaehtoisesti myös ivan ja pilkan kohteeksi. Webbijulkisuus ei aina kohtele silkkihansikkain. Olen osani loanheitosta saanut. Iloitsen kommenteista, TIETYSTI, kaikki iloitsevat.

Pidän metadiskurssista myös, koska ajan (media)ilmiöt ovat minusta kiinnostavia. Internetissä kaikki saavat julkaista, monet voivat kommunikoida monille loppujen lopuksi aika demokraattisessa ilmapiirissä.

Myös blogien ja palstojen suhde toisiinsa ja muihin medioihin on minusta äärimmäisen jännittävä. Palstoilla ruoditaan toisten palstojen asioita tai blogeissa toisten blogien asioita ja kirjoittajien elämää. Toistaiseksi olen kyllä kohdannut todella hyvätapaista kirjoittelua. Näemmä vain mukavat ja hyväntahtoiset ihmiset pitävät päiväkirjaa. Olen siis poikkeus ;-)

Nykyään näkee yhä useammin, että sanomalehtitoimittajat viittaavat keskustelupalstoihin tai blogeihin, hakevat jopa aineistoa niistä. Palstoilla tavoittaa monenlaisia ihmisiä, joten jos haluaa pikaisen läpileikkauksen ihmisten mielipiteistä, voi heittää kysymyksen keskustelupalstalle tai chattiin. Yleensä saa kymmeniä jos ei satoja vastauksia. Parhaassa tapauksessa kaupan päälle tulee vielä analyysi aiheen taustoista.

Jos olisin toimittaja tai tutkija, käyttäisin tätä asetta harkiten. Internetissä tietojen todenperäisyyttä on hankalampi tarkastaa kuin IRL. Ainahan ihmiset voivat valehdella, eipä se siitä webissä kummemmaksi ole muuttunut. Webissä kuitenkin virhe voi moninkertaistua, väitän. No jaa, toisaalta jos n on suuri, ehkä keskiarvot ja keskimääräisyydet tulevat selvemmin esiin ja tulokset ovat itse asiassa validimpia?

Mitä tehdä, jos lapsi ei tottele?

Käyn läpi kasvatuskriisiä – jälleen kerran. Tähän asti kriisit ovat päättyneet johonkin kappaleen matkaa kantavaan ajatukseen. Elän siis toivossa, että tämäkin. Nyt kyllä tuntuu ennemminkin siltä, että itse joudun psykoosiin, poika saa emotionaalisen vamman ja avioliitto mieheni kanssa päättyy katkeraan eroon.

Ongelma on yksinkertainen: poika ei tottele mitään ja toimittaa kaikenlaista kummallista ja tuhoisaa.

Olen yrittänyt parhaani mukaan noudattaa tällaisia periaatteita:

1. Kodista tehdään lapsiystävällinen paikka niin, että koko ajan ei edes tarvitsisi olla kieltämässä. Lapsi saa elää lapsen elämää ilman, että koko ajan jokin korvaamattoman kallis tavara on menossa rikki tai muuta tuhoa aiheutuu.
2. Sitten kun kielletään, pysytään johdonmukaisina. Kielletty asia pysyy kiellettynä.
3. Jos lapsi jatkaa kielletyn asian tekemistä kielloista huolimatta, haetaan lapsi pois tilanteesta niin monta kertaa kuin on tarpeen, jotta tilanne raukeaa. Äärimmäisissä tapauksissa laitetaan lapsi "jäähylle", mutta sallitaan hänen myös palata muiden luoksi heti, kun hän on valmis yhteistyöhön.

Ihan yksinkertaisia periaatteita. Luulisi tuosta nyt yhden korkeasti koulutetun, johdonmukaiseen ajatteluun harjoitusta saaneen äitimamman selviytyvän.

Muutama myönnytys meillä on ihan alusta asti ollut ensimmäiseen periaatteeseen. Sohva on (oli) nimittäin valkoinen ja sitä on yritetty varjella. Toisaalta kakkosperiaatteesta olen ajoittain hallitusti joustanut, jotta lapselle tulisi hyvä mieli, kun hänkin saa toisinaan tahtonsa läpi. Näiden parin poikkeuksen ei mielestäni pitäisi suistaa koko kuviota raiteiltaan.

Ongelma onkin se, miten kodista eliminoidaan nämä tai estetään niiden luokse pääsy:

- vesipisteet
- tuolit ja muut siirrettävät kalusteet, joiden päälle voi nousta
- jääkaappi
- tavarat pöydiltä
- siivousvälineet

Kokeilin tänään puolen tunnin ajan sellaista, että en kiellä poikaa mistään. Saldo (olen merkinnyt tähdellä ne, joissa pojalle oli fyysistä vaaraa):

- Poika piirsi päärynän kannalla keittiön ikkunan täyteen tahmeita kuvioita.
- Poika siirsi tuolin keittiön työtason viereen, kiipesi tuolille ja kurotti kulhosta suklaapiparin. (*olisi voinut pudota tuolilta kurottaessaan)
- Poika meni piparin kanssa olohuoneeseen valkoiselle rahille keikkumaan. (Perusperiaate on, ettei meillä koskaan lapset syö olohuoneessa.)
- Poika putosi piparin kanssa rahilta ja otti suklaisella kädellä tukea seinästä (valkoinen tapetti).(*ei yleensä putoa rahilta eikä pudotus joka tapauksessa ole korkea, mutta vaarallista näemmä sekin)
- Poika söi ja murusteli pipariaan traktorinsa päällä, murujono johti olohuoneesta keittiöön.
- Poika työnsä tuolin uudelleen keittiön työtason viereen, kiipesi tuolille ja kurotti kulhosta toisen piparin.*
- Poika kiipesi tuolille, otti kädestäni sakset ja leikkasi sanomalehdestä paperisilppua lattialle. (*poika ei osaa käytellä saksia, ei näytä tajuavan, että ne ovat terävät)
- Poika laittoi sakset avoimena kaulalleen. ***

On kai sanomattakin selvää, että päätin eksperimentin tässä vaiheessa. Ryhdyin siivoamaan jälkiä: Pesin ikkunan ja tapetin, pyyhin piparinmurut pinnoilta, imuroin keittiön ja eteisen. Sillä välin poika oli hakenut siivouskaapista lattiamopin, kastellut sen likomäräksi ja luuttusi keittiön lattiaa. En puuttunut asiaan ennen kuin poika alkoi luututa mopilla eteisen peiliä. Siinä vaiheessa olinkin jo saanut itseni kiihdytetyksi sellaiseen raivoon, että heitin huudon säestyksellä mopin kylpyhuoneeseen ja tempaisin pojan sänkyyn päiväunille.

Kaiken tämän olisi tietysti voinut yrittää estää ja normaalitilanteessa olisinkin estänyt. Siinä tapauksessa tuloksena olisi ollut huutoa, itkua ja möykkäystä - sekä lapsen että äidin taholta.

Mieheni on valinnut toisen tien. Kotona ollessa hänen päähuomionsa on aina pojan tekemisissä, tuhoisia ja vaarallisia tilanteita ei pääse syntymään yhtä loppumattomana jonona kuin silloin, kun minä ja poika olemme kahden. Jonkinlaisen välimuodon luulisi olevan olemassa. Kunpa vain tietäisin, mikä se on.

Kookos ulkoistaa joulun

Jouluruuassa tärkeintä on hieno maku, ei se, että ruokalaji on itse tehty, päättelin ja riensin oitis tilaamaan lounasruokalamme joulutorttuja, koska ne olivat parempia kuin "itse tehdyt" (eli siis ne kaupan valmistaikinasta paistetut). Ravintolan tortut olivat todellakin poikkeuksellisen hyvän makuisia, niissä oli miellyttävä purutunne ja luumuhilloa juuri sopiva määrä. Hinta 90 senttiä kappaleelta.

Tilasin torttuja 20 kappaletta kassamyyjältä, jolla ei selvästikään ollut tilausprosessi ihan hallussa. Ruokalamme mainostaa näyttävästi take away -tuotteita, mutta minulla on ollut omat epäilykseni prosessin sujuvuudesta. Ruokalan pöydässä olevasta mainoksesta minäkin sain päähäni sen hullun ajatuksen, että tilaushinta oli 70 senttiä. Me suurasiakkaat saamme alennusta.

Toimituspäiväksi sovittiin maanantai. Myyjä kysyi myös sähköpostiosoitteeni, mutta minulle jäi aavistuksen verran epäselväksi, pitääkö minun itse initioida haku, vai lähdenkö liikkeelle vasta kun ilmoitetaan. Pahaksi onneksi huomasin seuraavana maanantaina, että on itsenäisyyspäivä: ei työtä, ei työmaaruokalaa, ei torttuja.

Tiistaina ja keskiviikkona tortut olivat minulta unohduksissa. Torstaina heräsin tuumiskelemaan, odottavatkohan maanantaiset torttuni minua jossain nurkassa. Menin kysymään. Tämänkertainen myyjä ei selvästi ollut tietoinen, missä vaiheessa torttulinjalla oltiin menossa, mutta päättelimme kumpikin kohteliaasti älämölöä nostamatta äänettömällä sopimuksella, että jotain oli mennyt pieleen kummassakin päässä: ei ollut toimitusta, mutta oli asiakaskin vähän myöhässä.

Tein uuden tilauksen. Sovittiin, että tulen samana päivänä ennen kotiinlähtöä hakemaan uunituoreen toimituksen.

Tilauspäivänä havaitsin kauhukseni, että myynnissä ei enää ollut niitä superhyviä torttuja, vaan sellaista konditorioiden lehtevää vakiotorttua, jossa hillo on tortun päällä! Ostin yhden koemaistiaiseksi ja sillä hetkellä tiesin hävinneeni. Tulisin saamaan 20 kappaletta murenevaa, tavanomaisen makuista vakiotorttua.

Kuinka ollakaan unohdin taas hakea tortut. Tänään menin jälleen tiedustelemaan. Oi, siellähän (eiliset) torttuni olivat, paperikassissa keittiön rasvaisissa höyryissä lähestulkoon suojaamattomina, omat lehtevät vakiotorttuni! Kassalla en yllättynyt, hinta 90 senttiä kappale, mainoslehtisestä alennushintamainintoineen ei henkilökunta ollut tietoinen.

En ole ihan varma, mutta ihan kuin silmäkulmassani olisi vilahtanyt näky, että keittiössä paistettiin taas niitä unelmieni torttuja...

Varttua

Kerroinko jo, että aloitin varhaiskasvatuksen opinnot? No, aloitin varhaiskasvatuksen opinnot. Yritän pitäytyä epäkunnianhimoisena ja vain nautiskella opiskelusta. Kaikki, ihan kaikki tuntuu mielenkiintoiselta. Toivottavasti ei mopo karkaa käsistä ja päähän pälkähdä mitään t:llä alkavia sanoja kuten "tutkinto"...

Lauantaina palautan referaattini Irina Heikkilän Kasvatus-lehden artikkelista Kiintymyssuhde ja lapsen pelot. Referaatin oli määrä olla kommentoiva. Minähän kommentoin. Esitin mm. seuraavaa:

"Kiintymyssuhteella tarkoitetaan ihmissuhdetta lapsen ja lasta ensihetkistä lähtien hoitaneen, läheisimmän aikuisen (yleensä äidin) välillä. Ongelmilla tässä merkityksellisessä suhteessa uskotaan olevan kauaskantoisia seurauksia ihmisen elämän myöhemmissa ihmissuhteissa ja yleisesti sosaalisessa ja emotionaalisessa kehityksessä.

Kiintymyssuhdeteoria on sinällään käyttökelpoinen teoria nostamaan keskusteluun lapsen ja läheisten aikuisten välisiä suhteita ja niihin kätkeytyviä merkityksiä. Mielestäni kiintymyssuhdeteoria täytyy ymmärtää kuitenkin myös melko arvolatautuneena rakennelmana, koska sitä voidaan helposti käyttää väärin syyllistämään vanhempia. Lisäksi kiintymyssuhdeteoriaa voidaan hyvällä syyllä pitää patriarkaalista yhteiskuntaa ylläpitävänä teoriana, koska se antaa nimenomaan äidin ja lapsen suhteelle erityisarvon. Mystifioitu erityisasema toimii näppäränä aseena perhepoliittisissa keskusteluissa. Näistä syistä mikä tahansa tutkimus, joka perustaa havaintonsa teoriaan kiintymyssuhteista, uskaltautuu aralla alueelle.

Irina Heikkilä (2002) esittelee Kasvatus-lehden artikkelissaan Kiintymyssuhde ja lapsen pelot tutkimuksen, jossa selvitettiin päiväkoti-ikäisten lasten kiintymyssuhteita ja pelkoja. Osoittaa tutkijalta suorastaan uhkarohkeaa rämäpäisyyttä rinnastaa hypoteesissaan kiintymystyyli ja lasten pelot. Pelko on tiettyyn tilanteeseen sidottu psykofysiologinen tunnetila, välttämättömyys ihmisen evoluutiolle. Tiedämme sekä arkikokemuksen että tieteellisten tutkimusten perusteella, että pelot voivat kertoa myös lapsen kehityksen ongelmista. Kun tutkitaan pelkoja, astutaan yhdelle ihmisen psyyken salatuimmista alueista...."

Toivottavasti opet eivät ole tiukkapipoja. Kritiikkini kiintymyssuhdeteoriaa kohtaan on nimittäin aika tuulesta temmattua. Tiedän, että ko. teoriaa on kritisoitu, mutta ei minulla ole mitään kättä pidempää (= lähdeviitettä). Onkohan tuo liian paha herja noin niin kuin perusopintojen referaattiseminaarissa esitettäväksi?

***

Miesväki on Kärppä-matsissa, joten siksi minä tässä koneella joudan istuskelemaan. On pojan ensimmäinen jääkiekkopeli. Saa nähdä kuinka käy. Vastustin kevyesti pojan viemistä peliin, mutta vapaailta toisaalta houkutteli. Nyt isä tekee pojasta kiekkofanin, sitten niillä on yhteinen juttu, josta minä olen ihan ulkona - jopa siinä määrin, etten sisälle haluakaan.

***

Varhaiskasvatuksesta vielä: Stakesilla on näemmä näppärä Varttua-sivusto, "varhaiskasvatuksen valtakunnallinen verkkopalvelu". Sieltä löytyy kirjavinkkejä kera arvosteluin, monenlaista asiallista julkaisua sekä (kuollut) keskustelupalsta. Osallistumistakin suositaan, koska lukuvinkkejä saa lähettää ja Viikon osuma -nimiselle palstalle saa ehdottaa pikku-uutisia. Tällä viikolla näemmä kerrotaan, miten Belgiassa saatiin lisää miespuolisia varhaiskasvattajia korottamalla palkkoja jopa 30% lähtötasoa korkeammiksi. Miksi en ole yllättynyt... Toimisi varmaan meilläkin.

Minusta yllättävän hyvin toimitettu sivusto. Taitaa olla ihan pätevää porukkaa siellä Stakesissa.

Joka tapauksessa teoriani siitä, että mieheni sekä lapseni (jolla ihan varmasti diagnosoidaan vielä joku päivä ADHD) tulisivat kotiin maitojunalla, on jo osoittautunut vääräksi. Kiekkofani siitä pojasta sitten tuli.

Humanisti-teknokraatti neuvonpidossa

Kaisan kommentti palavereista edelliseen blog entryyni innoitti minua, joten jatkan aiheesta ihan itsenäisen entryn verran.

Palaverin eliaslönnrotmainen vastine on tietysti neuvonpito! Myös kokoontuminen ja kokous ovat hyviä suomalaisia sanoja. Minusta palaverikin on ihan hyvä ja suomalaisen kuuloinen sana. Nyt kyllä pettää tämän lingvistin etymologinen kokemus - mistä kielestä ja sanasta tuo sitten on johdettu? Sen sijaan erittäin yleisesti esiintyvän sanan miitinki ja sen väännöksen miitti käyttäminen on häväistys. (Voiko nyt jo tehdä uudenvuodenlupauksia? En enää ikinä sano miitinki.)

Feministiystäväni heitto palaverien tarpeellisuudesta ja vihjaus, että tapaaminen on pakollista, koska "viestinnässä ele- ja kehonkieli on tärkeää", sai minut hihittelemään: Minähän tarkoitin puhelin- ja virtuaalipalavereja, joissa eleet ja ilmeet ja itse asiassa koko yhteinen fyysinen konteksti on määritelmänomaisesti karsittu pois! Virtuaalitiimeistä on kirjoitettu kirjastollisen verran. Ei olisi kirjoitettu, jos ei niiden toiminnassa olisi jotain sellaista, mikä koetaan ongelmalliseksi. Virtuaalitiimien viestintä on erikoislaatuista, aika moni asia voi mennä pieleen tai vaikka ei menisikään, laboratorioeläimet saavat stressiä ja tulevat tyytymättömiksi. Virtuaalipalaverit ovat niin tylsiä, ettei niitä järjestetä, jos ei ole asiaa. Tämä on hypoteesini.

Olin kuitenkin tänä aamuna jo virittynyt tälle mikä-on-palaverien-todellinen-tarkoitus-aaltopituudelle, kun tulin töihin. Niinpä kun kuulin tämän keskustelun maisemakonttorissamme (jälleen yksi tietoteollinen eufemismi!), laskin yhteen yksi ja yksi:

Kollega A: Minä olisin vetänyt sen palaverin läpi 20 minuutissa.
Kollega B: Niin mutta... Ne on sellaisia terapiasessioita myös. Ihmisten täytyy saada valittaa.

Voi ei! Me olemme palavereissa toisiamme terapoimassa! Päiväni koostuvat limittäisistä, erilaisia metodeja noudattavista terapiaistunnoista! Tämä ajatus ei miellytä minua ollenkaan ja ainakin se rapauttaa hypoteesini. Minähän en toisia terapoi, minä olen tiukka asiamimmi. Itse tarvitsen kyllä joskus terapiaa ja myönnän joskus "väkisin terapoiduttavani" itseäni: kaadan kasaantuneen kuonan pahaa-aavistamattoman kollegan niskaan vaikkapa kahviautomaatilla. Tai jos olen itse kutsunut palaverin ja päätän näin ollen itse agendasta ja priorisoin aiheet, saatan käyttää viisiminuuttisen kertoakseni, miten Huonosti Asiat Ovat.

Kun nyt pääsin vauhtiin palaverikäytäntöjemme analysoimisessa, tein sellaisenkin havainnon, että palaverien ensimmäiset viisi- ja kymmenminuuttiset ovat minulle vastenmielisiä, koska niiden aikana esitetään se tylsä sosiaalinen akrobatia, jonka minun mielestäni voisi jättää pois. Jos ollaan face-to-face, siinä keskustellaan paikallisista sääolosuhteista. Jos on virtuaalisessio, kysytään: "No millainen sää teillä siellä Helsingissä on?" (Kiinnostaako niitä oikeasti, vai eivätkö ne todellakaan keksi parempaa aihetta?)

Tänään olen päättänyt kiinnittää huomiota terapoimiseen. Jos minä saisin päättää, palaverit tosiaan olisivat enemmän asiaa, vähemmän terapiaa. Terapialle on paikkansa, mutta viisiminuuttinen pika-pseudo-terapia on ajanhukkaa.

Täytyy vielä tarkentaa A:n ja B:n keskustelua: Kyseessä oli todellakin palaveri, jossa ihmiset mitä ilmeisimmin saivat esittää näkemyksensä jostakin asiantilasta, projektista tms. Sehän on ihan mukavaa, että purnaamiseen annetaan mahdollisuus. Itse asiassa olen itsekin ollut mukana B:n vetämissä terapiasessioissa (ex-pomoni) ja voin vakuuttaa, että niistä astellaan ulos kirkasotsaisen seesteisinä ja rentoutuneina. Voisinpa väittää, että B:n vahvuus esimiehenä ovat nimenomaan terapiataidot. Raivostuttavaa on se, että purnaus on ihan turhaa, purnaamalla eivät asiat muutu, ja toisekseen se, että yleensä ongelmat ovat jo tiedossa, niiden toistelu on _pelkästään_ ajanhukkaa.

Ehkä onkin niin, että todellinen terapiantarve on hyvä syy pitkittää palaveria. Sen sijaan päivittelyn voisi säästää sinne kahviautomaatille.

Mies hoitaa lasta

Ystäväni Kaisa on jälleen kirjoittanut ansiokkaasti miesten ja naisten erilaisista rooleista perheissä. Laitan linkin tähän ihan vaan siksi, että toivoisin törmääväni kirjoitukseen joskus toistekin.

Kaisa, älä vaan tuhoa sitä!

(Itse tuhosin tänään blogista yhden kirjoituksen siksi, että myin sen eräälle lehdelle, ooooo! En ole koskaan ennen kaupitellut mitään kirjoittamaani. Kokemus sekin, ihan kiva.)

Duracell-pupu etätöissä

Jos tekee etätöitä, saa enemmän aikaiseksi, aikaa ei kulu suotta matkustamiseen ja työn ja yksityiselämän yhdistäminen on helpompaa. Eikö niin?

Hah!

Aamulla heräsin klo 6.30 eli puoli tuntia normaalia myöhemmin. Mies se minut sai uskomaan, että vähemmässäkin ajassa selviydyn: "Eihän sun tartte laittautua, kun olet teet etätöitä. Heität vaan pojan hoitoon ja olet hyvissä ajoin takaisin kotona." Miksi, MIKSI minun pitikään uskoa tuota ihmistä, jolla ei selvästikään ole elämän realiteeteista ymmärrystä?!? Totta toinen puoli, aamulla ei välttämättä tarvitse laittautua, mutta linnunpersemäinen ulkomuoto kostautuu kyllä myöhemmin päivällä. Puhelinpalaveriin piti ehtiä puolta tuntia normaalia aikaisemmin. Terävällä logiikalla varustetun naisihmisen olisi pitänyt ymmärtää päätellä, että aamutoimissa säästetty puolituntinen hurahtaa siihen, kun aamu alkaa aikaisemmin!

Ja luntahan tietysti riitti mukavasti niin pihalla kuin moottoritielläkin. Arvostan sitä, että ajetaan varovasti - minäkin ajoin. Olin oikein järkevä. Järkevyyttä olisi saattanut osoittaa myös puhelimen mukaan ottaminen. Matkan varrelta olisin voinut soittaa palaverikumppaneille, että myöhästyn. Kun on jo myöhässä, ei haittaa, vaikka myöhästyisi vähän lisää siksi, että on pysähtynyt tiedottamaan. Epätietoisena odottelu on paljon kurjempaa. Poika hoitotädille ja samaa reittiä takaisin. Tässä vaiheessa etätyölogiikkani onnahtaa pahasti: pojan hoitopaikalta olisi työpaikalle lyhyempi matka kuin kotiin.

Päivä alkaa huonosti, jos joutuu ensimmäisenä selittelemään. Minun onneni olivat näppärät kumppanit, jotka olivat jo järjestäneet itselleen konferenssilinjan sekä viidessätoista minuutissa päässeet niin sanotusti asian ytimeen. Jos minä olisin ollut paikalla, ei varmaan olisi oltu niin pitkällä. Haloo, minä kutsuin sen palaverin, niiden olisi pitänyt valittaa ja soitella minun perääni!

Niin tai näin - ensimmäinen palaveri oli menestys. Toisen aikana kirjoitin näppis sauhuten sähköpostia, sammutin tulipaloja siellä ja täällä ja samaan aikaan onnistuin pysymään myös palaverin agendalla. Kun kollegalta katkesi yhteys, sovittiin kymmenen minuutin tauosta ja riensin Duracell-pupuna tyhjentämään astianpesukoneen, petaamaan sängyt ja kirjoittamaan ostoslistan.

Kolmas palaveri peruuntui. Luulin sen alkavan vasta myöhemmin ja "myöhästyin" puoli tuntia, minkä jälkeen koollekutsuja armahti ja laittoi viestin, ettei kenenkään tarvitse vaivautua. Vastasin muutamalla myötätuntoisella sanalla. Kylmä totuus on kuitenkin, että tässä vaiheessa joulukuuta ei palavereita kannata kevyin perustein järjestellä.

Peruuntuneen palaverin ajalta minulla ei ole tarkkoja muistikuvia. Kirjoitin blogikommentteja ja sähköposteja, availin ja suljin hermostuneesti Excel-taulukoita, luin kirjoittamani varhaiskasvatuksen esseen, tekstiviestitin miehelle, täytin tuntiraportin, söin kaksi pientä leipää ja vähän eilistä jälkiruokaa, vein loppuun puolihuolimattomasti muutaman haja-action-pointin.

Viimeisen palaverin alussa minua vapisutti ja palaverikumppanit tuntuivat puhuvan liian hitaasti. Varmoja merkkejä iltapäivän hyperaktiivisuustilasta, jonka joskus laukaisee töiden lopettaminen, mutta joka saattaa myös jatkua pitkälle iltaan.

Palaveri päättyi ajoissa. Seuraavat kaksi tuntia olivat taas suvereenia Duracell-suoritusta. Meikkasin, pakkasin ostoslistan ja kauppakassin, kaivoin auton lumesta, juoksin takaisin sisälle hakemaan unohtamani kirjan, kaasuttelin moottoritielle, kävin kaupassa, hain pojan, veimme kirjan kirjastoon ja sitten - "Minne me mennää?" "Kotiin."

Ilta sujui samassa reippaassa hengessä. Emme ehtineet pojan kanssa syödä päivällistä, koska meille oli tulossa vieraita. Paiskasin uuniin puolivalmiit karjanlanpiirakat ja tein niille munavoin. Sittenpä ovikello soikin ja kylään tuli ripotellen yhteensä neljä äitiä ja viisi lasta. Villiä melskettä helinää helskettä riitti puoli yhdeksään asti. Oma poikani riehui joukon kinginä, tanssi, kiljui, neuvoi ja opasti muita ikionnellisena kiitollisesta yleisöstä. (Mistä sillä riittää sitä energiaa? Mitä ne sille hoitopaikassa syöttää?) Itku tuli vasta kun hissin ovi meni nenän edestä kiinni. Äitiinsä on poika tullut: itku tulee kun bileet päättyvät.

Pieni mies söi nätisti puuronsa, pesi hampaansa ja nukahti umpiväsyneenä kahdella maitopullollisella tainnutettuna. Minä hoidin vielä sosiaalisia suhteita soittamalla äidilleni ja arrangeeraamalla joulunviettoa. Siivosin keittiön pöydät ja korjasin lelut paikoilleen.

Astianpesukoneen jätin sitten täyttämättä kuitenkin.

Kyllin hyvä

Äitini esitti aikoinaan rukouksen: “Anna minun olla Kookokselle paras mahdollinen äiti.” Pyyntö kuultiin, äitini oli ja on paras mahdollinen. Kun minulla on vaikeuksia pojan kanssa, äiti käskee minun rukoilla saman. Olen yrittänyt, mutta en saa siihen tarvittavaa tunnetta. Nyt minulla on oma rukous: “Anna minun olla kyllin hyvä äiti.”

Nykyiset äidit (ja näemmä jo meidän äitimme) pyrkivät täydellisyyteen. Keinot ovat vaihdelleet, mutta kukin äitisukupolvi on käynyt kivikkoista tietä kohti täydellisyyttä. Englannin kielen sana perfection kuvastaa mielestäni tätä paremmin, se ikäänkuin ottaa mukaan myös täydellistämisen prosessin. Täydellisyyteen pyritään askel askeleelta: tuon asian kun vielä suoritan ja sitten tuon, on lapsellani asiat paremmin.

Pohdin jo aiemmin sitä, millainen on se hyvän ihmisen ja kansalaisen malli, johon lapsiamme haluamme kasvattaa. Elämmekö illuusiossa, että tietynlaisella hoivalla tai kasvatuksella voisimme karsia kaikki huonot ominaisuudet ja muokata lapsistamme jonkun ihanteen mukaisia ihmisiä? Koska tällaista muokkausautomaatiota ei ole, on minusta itsestäänselvää, että täydellisyyteen pyrkimisessä ei ole mieltä. Jos jonkun ihmeen kaupalla tietäisit, mikä on se ainoa oikea tapa olla lapsen kanssa ja vieläpä olisit tehnyt kaiken oikein, jokin voi silti mennä pieleen. Lapsesta voi tulla jotain sellaista, mikä ei ollut agendalla. Rakastat kai lastasi siinä huolimatta?

Terveellinen ravinto näyttää olevan nykyihmisen silmissä se keino, jolla hyvään elämään voi päästä. Jos ei mitään muuta, niin sitä voi itse kontrolloida, mitä suuhunsa laittaa. Ravintofanaattisuus astuu lapsen elämään pahimmassa tapauksessa ensimmäisestä syntymän jälkeisestä hetkestä lähtien. Joskus kun kuuntelee tai lukee imetyksestä innostuneiden äitien juttuja, voisi kuvitella, että äidinmaidonvastike on myrkkyä, joka kulkee ihmisen suonissa kehdosta hautaan aiheuttaen matkan varrella monenlaista pahaa.

Äidinmaidon on todettu tilastollisesti merkittävästi (lue: niin vähäisessä määrin, ettei kukaan näe tätä paljaalla silmällä esimerkiksi 20 tuttavaperheen joukossa) ehkäisevän lapsella korvatulehduksia. Imettämisen on todettu vähentävän todennäköisyyttä sairastua rintasyöpään. Jos ei ole imettänyt ja lapsi saa korvatulehduksen, voiko päätellä, että se johtui siitä, ettei imettänyt? Jos viisi lasta synnyttänyt ja kutakin näistä 2 vuotta imettänyt nainen saa rintasyövän, minne siitä voi valittaa?

Minusta kokonaisuuden kannalta kantoliinoilla ja imettämisellä ei ole tuon taivaallista merkitystä. Pidän silti kiinni oikeudestani ärsyyntyä lapsimyönteisyyden varjolla rivien välissä esitetyistä vaatimuksista. Mikä siinä on, että fiksut nuoret naiset hurahtavat tuollaiseen hölynpölyyn? Eikö heillä ole parempaa tekemistä?

Imetystä ja pulloruokintaa olenkin joskus verrannut nyrkkipyykkiin ja pyykinpesukoneeseen. Jos oletetaan, että vaatteet saisi käsin pesemällä aavistuksen verran puhtaammiksi (vrt. perfection) kuin pyykinpesukoneessa, kuinka moni alkaisi heti pestä pyykit käsin? En minä aikakaan. Sehän olisi ihan mahdottoman vaivalloista, aikaa vievää, sitovaa ja tylsää. Pyykit tulevat kyllin puhtaiksi konepesussakin! Eroa ei näe paljaalla silmällä!

Minä haluaisin olla välittämättä täydellisyysvaatimuksista, mutta se on vaikeaa, koska moneen näennäisesti harmittomaan hoitotoimenpiteeseen tai lastentarvikkeeseen kätkeytyy universumien kokoisia ideologioita ja merkityksiä! Esimerkiksi kantoliina voisi olla ihan kiva kapistus, jos minulla olisi vauva. Ikävä kyllä kantoliinat ovat ainakin minun silmissäni sellainen kannanotto, että jos sellaisen kanssa liikkuisin, pitäisi varmaan ripustaa kaulaan myös jonkunlainen disclaimer siitä, mitä en ole... Näiden merkitysten kanssa pahaa-aavistamattomien aloittelijoiden kannattaa olla varovaisia. Kevytmielinen kannanotto päällisin puolin merkityksettömältä tuntuvassa asiassa saattaa olla vieressä istuvalle äitihärälle punainen vaate.

Minulta joskus kysytään, miksi edes vaivaudun pohtimaan äitiyteen liittyviä asioita niin perinpohjin. Miksi otan kaiken niin vakavasti. Vastaus on toisaalta tiedonjano ja toisaalta oma perfection-prosessini. Ensimmäinen on hyvä asia, toista taas potkin koko ajan poispäin.

Mutta juuri tänään olen päättänyt olla kyllin hyvä äiti.

Hyvä äiti ei mene pikkujouluihin

*tähän kohtaan trumpettifanfaarit*

Olen aikeissa jättää firman pikkujoulut väliin.

*tähän kohtaan trumpettifanfaarit*

Lähtökohta tälle viikolle oli, että olemme kolme iltaa pois kotoa, siis sekä mies että minä. Lapsi olisi sillä välin mummun hoivassa.

Ennen se oli jumalallinen luomakunnan järjestys, että naiset ovat hoivaolentoja. Jos sattui olemaan nainen, joka halusi elämältä muuta(kin), oli sitten friikki. Piste. Tässä välillä oli hyvä aika, jolloin feminismi otti reippaita askelia ja äitiyden pyhä olemus osoitettiin myytiksi vain. Hyvä kehitys on nyt pahasti jumissa.

Kolmesta peräkkäistä iltapoissaolosta täytyy nyt 2000-luvulla äidin kantaa huonoa omaatuntoa, koska elämme uuspatriarkaalista tai pitäisikö sanoa trans-feminististä aikaa (termit omia ad hoc -keksintöjä). Nykyään naiset ja lapset sidotaan toisiinsa siksi, että äitilapsisuhdetta pidetään mystisellä tavalla erilaisena kuin mitään muuta suhdetta. Pehmoisätkin osaavat tarvittavat "tekniset" hoitotaidot, mutta kukaan ei voi korvata äitiä. Parasta olisi, jos äiti sulkeutuisi lapsensa kanssa neljän seinän sisälle, unohtaisi omat tarpeensa ja ambitionsa, nukkuisi samassa sängyssä lapsensa kanssa ja imettäisi häntä viisivuotiaaksi. Koska suhde mystifioidaan, eivät äidit uskalla panna vastaan.

Suurin osa äideistä haluaa lapselleen vain hyvää. Jos yhtäsuurimerkit laitetaan tiettyjen toimenpiteiden ja lapsen hyvinvoinnin välille, harva äiti uskaltaa jättää nuo toimenpiteet suorittamatta. "Jos et imetä, lapsesi saa toistuvia korvatulehduksia." "Jos viet lapsen vieraalle hoitoon, lapsi ei kykene muodostamaan kiintymyssuhteita ja perusturvallisuus järkkyy." "Jos lapsi nukkuu omassa huoneessaan, äidin ja lapsen välinen suhde ei kehity oikeanlaiseksi."

No - minä olen tehnyt tähän mennessä kaiken "väärin", joten peli on jo menetetty. Miksi siis jäädä pois pikkujouluista?

Tosiasiassa ei olekaan mitään hyvää syytä jäädä pois pikkujouluista. Olen kyllä aidosti sitä mieltä, että poikamme meitä ikävöi ja häntä harmittaa, jos olemme miehen kanssa iltoja pois. Kyllä mekin ikävöimme häntä, joskus enemmän, joskus vähemmän. Ei hänelle siitä kuitenkaan mitään haittaa ole, vaikka häntä harmittaisikin. Mummunkin kanssa on kivaa.

Pikkujouluista kannattaakin jäädä pois siksi, että saa sosiaalisen pyhä äiti -sädekehän päähänsä. Jo pelkästään se uhraus, että jää pois pikkujouluista lapsen vuoksi, on huutomerkki kaikelle maailmalle: Näin meillä priorisoidaan perhe kaiken muun edelle!

Ja ajatelkaapa sitä onnea seuraavana maanantaiaamuna, kun toisen uhriäidin kanssa käydään seuraavanlainen keskustelu:

Uhriäiti 1: Kylläpä meillä oli pojan kanssa mukava ilta ihan kahdestaan kotona, kun en lähtenyt sinne pikkujouluihin. Kyllä sen huomasi, miten poika nautti, kun sai äidin ihan kokonaan itselleen.

Uhriäiti 2: Nii-in. Kyllä oli meilläkin niin mukavaa ja herttaista. Paistettiin yhdessä joulutorttuja.

Uhriäiti 1: Mies oli seuraavana aamuna kamalassa krapulassa. Mepä oltiin pojan kanssa ulkona rakennettu lumiukko jo kello 9.30!

Keskustelu käydään mahdollisimman suureen ääneen maisemakonttorissa, jotta kaikki varmasti ymmärtävät, että kaksi pyhää äitiähän siellä vaihtaa kuulumisia.

Ja minä, oi minä onnellinen, olen ansainnut ainakin vuoden verran kunnioitusta äitirintamalla. Ei sitä ihan jokainen pilipaliäiti firman pikkujouluista jää pois!